23.10.2023
Edellisenä päivänä oltiin siis onnistuttu suunnistamaan syrjäiselle leirintäalueelle. Ensimmäisestä johon menimme, meille sanottiin, että se on tähän aikaan vuodesta auki vain viikonloppuisin (vaikka oli sunnuntai). Asiasta viisastuneena soitin seuraavaan, jossa kaveri sanoi, että tänne vain tervetuloa, ja niin me sitten mentiin. Viimeiset kaksi kilometriä paikalle oli yhden auton mentävää mutkatietä, jossa kerran tiukassa kurvissa seitsenmetrisellä joutui peruuttamaan, mutta muuten sujui hyvin, kun ajoi kahtakymppiä. Perillä odotti viihtyisä Camping Viladamàger jossa meidät otettiin iloisesti vastaan ja perehdytettiin alueen toimintoihin. Ja olihan sinne tosiaan jotkut onnistuneet vaunuineenkin tulemaan, joten miksi ei meidän isolla retkeilyvehkeelläkin.
Paikan omistaja kertoi, että jos haluamme käydä kukkulan laella näkyvällä linnalla, häneltä saisi sinne avaimen. Joten jos linnaan tarjotaan avainta, niin tokihan sinne kiipesimme! Kyseessä oli Castell de Viladamàger joka on osa Barcelonan ympärille rakennettua ns. puolustusketjua jota Barcelonan kreivi Guifré de Pilós aloitti rakentamaan joskus 900- luvulla asettaakseen rajat muslimien ja kristittyjen maille. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät tästä Castell de Viladamàgerista on vuodelta 987 ja puolustuslinjaan kuuluu vielä neljä muuta näihin päiviin säilynyttä linnoitusta.
Avain, jonka majapaikkamme omistajalta saimme, kävi linnoituksen uumeniin tehtyyn kirkkoon, Sant Pere de Viladamàgeriin.. En tullut kysyneeksi, mutta kukkien ja äskettäin kunnostettujen penkkien uskoisin viittaavan siihen, että kirkkoa vielä käytetään joissakin tilaisuuksissa tai juhlapyhinä. Alueella oli myös muutama muistolaatta ja puu, sekä jonkin suvun mausoleumi. Myöhemmin saimme kuulla, että kirkon katto oli restauroitu alkuperäistä arabialaista tyyliä kunnioittaen, sillä se on osoittautunut kaikkein kestävimmäksi. Lisäksi luin nähtävyyden nettisivuilta, että vanhimpia säilyneitä osia, joita ei ole tarvinnut juurikaan restauroida, ovat sisäänkäynti (josta mekin kuljimme) sekä muutamia vuosia sitten esiin kaivettu linnoituksen torni.
Kaiken kaikkiaan hyvin säilynyt ja kunnostettu historiallinen nähtävyys, jossa käyskennellessä saattoi kuvitella siellä asuneiden ihmisten elämän menoa ja hyisiksikin äityneitä talvia (nykyäänhän alueella päästään enää harvoin alle nollan). Leiripaikkamme omistaja tiesi myös yhden jos toisen tarinan linnoituksesta mutta ihan kaikesta emme päässeet jyvälle, vaikka hyvin englannin ja espanjan sekoitusta ymmärsimmekin.
Kiva päivä ja jos olisimme viettäneet pidemmän aikaa samalla leirintäalueella, olisin ehdottomasti halunnut koluta myös ympäristön retkeilyreitit (ja ehkä ne muutkin linnoitukset). Päivän kruunasi omistajan meille lämmittämät pakastepizzat ja ensimmäiset ikinä syömäni herkulliset oliivit. (Olen yrittänyt opetella syömään oliiveja, ehkä noin kymmenen vuoden ajan, aina ne on maistuneet tympeiltä ja etikkaisilta, mutta nämä eivät olleet ollenkaan saman makuisia. Lienee siis silläkin väliä, missä niitä syö.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti