Rutiinit ne ihmisellä olla pitää!

Olen huomannut, että radikaali ympäristön muutos on oivallinen ajankohta tarkistella omia rutiineja ja kenties aloittaa uusien harjoittelu. Näin päätinkin siis Norjaan tuloni alkajaisiksi pistää päiväjärjestyksen uusiksi niin, että saisin siihen sisällytettyä enemmän asioita joita haluan tehdä ja vähän vähemmän television katselua. Pari viikkoa on tietysti aika lyhyt aika sanoa, mitkä tavat on tulleet jäädäkseen, mutta ainakin siinä ajassa oppii itsestään sen, miten asiat kannattaa suunnitella, että ne tulee tehdyksi.

Aloitetaan kuitenkin vakiintuneista rutiineista, eli jätteiden lajittelusta. Paljastettakoon, että kierrätysasiat on nyt selkeytyneet minulle, tähän auttoi ystävän kertomus siitä, miten nämä asiat on hoidettu mm. Ruotsin Eskilstunassa. Ja vierailu tämän asuinkuntani sivuilla.

Tässä vanhasta muistista organisoima kierrätyskeskus keittiössäni.

Mainitsemani kaksi roska-astiaa talon pihassa siis riittää, sillä lajittelu hoidetaan jätteidenkäsittelyfirman toimesta heidän laitoksissaan. Jotain täytyy myös roskaajan itse tehdä:

- Lasi ja metalli pitää viedä erillisiin kierrätyspisteisiin, joita kaupungilla on monien huoltoasemien ja kauppojen yhteydessä
- Biojätteet laitetaan erilliseen vihreään biojätepussiin (joita saa tilata roskistentyhjentäjältä tai ostaa      kaupasta). Nämä pussit laitetaan samaan astiaan kuin sekajätteet ja ne lajitellaan erikseen jätteidenkäsittelylaitoksella.
- Paperinkeräysastiaan laitetaan myös pahvit (pienet määrät) sekä kartongit. Nämäkin lajitellaan erikseen jätteidenkäsittelylaitoksella.
- Kaikki muut, eli sekajäte ja muovijäte laitetaan samaan roskapussiin ja ne avataan jätteidenkäsittelylaitoksella ja lajitellaan siellä jonkinlaisella linjastolla.
- Luonnollisesti ongelmajäte, elektroniikka, paristot, lamput ym. kerätään erikseen ja niille löytyy astiat ainakin kauppojen tuulikaapeista.

Ja kas! Kierrätysongelmani on ratkennut.

Myös Norjassa jalkakäytävät saattavat olla kuolettavia.

Ja sitten niihin uusiin rutiineihin jotka osittain tietysti hakevat vielä muotoaan ja muuttuvat viimeistään viikon päästä, kun työharjoittelu alkaa. Kimmoke näiden opetteluun tulee puhtaasti siitä, että jos en aikatauluta opiskeluani, teen kaiken viimeisenä iltana. Luonnollisesti tämä stressaa koko sen ajan kun on tekemättä niitä koulutehtäviä ja vielä huipentuu aikataulupaineeseen kun viimeinen palautuspäivä kallistuu kohti iltaa. Toinen tarve liittyy liikuntaan ja kesällä mielessä siintävään vaellukseen. Koska tähän asti olen lähtenyt vaeltamaan suoraan sohvalta, ja vaikka se onkin onnistunut ihan kohtalaisesti koen, että olisi mukavampaa jos olisi jonkinmoinen peruskunto alla. Sitä siis myös treenataan.

Aikatauluttamisesta ja aikaansaamisesta on jonkin verran keskusteltu myös kotimaan lehdistössä viime viikkoina. Jo sitä ennen, olen lukenut aiheesta aika monta kirjaa ja hahmotellut omaa tapaani saada asioita aikaan. Tai saada motivaatiota noin yleensä tehdä edes jotain. Silloin kun arjessa on struktuuri ja aikataulut (yleensä työn sanelemat), minulla ei varsinaisesti ole ongelmia saada asioita tehtyä. Ne tehdään silloin kun on aikaa ja yleensä ne on myös mukavaa vastapainoa työlle ja vaikkapa roskien lajittelulle. Vaan silloin kun aikaa on, kuten nyt on muutaman viikon ollut, mitään ei saa aloitettua eikä oikein huvitakaan tehdä mitään. Huomennahan on koko päivä aikaa! Tästä luonnollisesti seuraa se, että ne asiat jää siihen hetkeen kun deadline koputtelee ovelle.

Rakastan listoja ja siksi olen ajatellut, että rakastaisin myös tiukkaa aikataulua. Mutta näin ei ole. Suunnittelin itselleni ensin noin tunnin tarkkuudella päivän, johon sisältyy opiskelua ja liikuntaa sekä tietysti ruokatauot. Tämä ei kuitenkaan toimi. Olen jonkin asteinen perfektionisti ja osittainen alisuoriutuja, ja tämä tarkoittaa sitä, etten tee mitään jos en voi onnistua siinä. On tietysti sanomattakin selvää, ettei joka päivä ja koko ajan voi onnistua elämään tunnin tarkkuudella. Itse en onnistunut edes yhtä päivää. Tästä taas seuraa se, että kun joku kohta ei mene suunnitellusti, lopetan tekemisen kokonaan. Eihän siinä enää ole mitään järkeä, kun on kerran jo epäonnistuttu.

Tiedän kyllä, ettei tarvitse koko ajan onnistua. Tämä ei tarkoite, ettenkö inhoaisi epäonnistumista. Näinpä tein itselleni uuden aikataulun, jossa on otettu huomioon se, että harvoin onnistun saamaan asiat tapahtumaan minuutilleen (jos ei ole pakko) ja jossa kuitenkin saataisiin jotain sentään aikaiseksi, ilman että ahdistutaan sohvannurkassa siitä, että pitäisi mutta kun ei vaan pysty. Tämä toimii ainakin alkuun paremmin ja antaa kuitenkin vähän rakennetta arkeen, kun noin suurin piirtein tietää mitä tapahtuu tänään ja ehkä huomennakin. Tältä se suurin piirtein näyttää:

- Päivässä pitää syödä riittävästi, mutta ei ole niin väliä mihin aikaan ja missä järjestyksessä ateriat syö.
- Päivässä pitää keskittyä koulutehtäviin, sillä niitä ei opi, jos ei harjoittele. Heräämisen jälkeen opetellaan yhteä asiaa ja sitten päivän loppupuolella toista asiaa. Ihan fiiliksen mukaan voi valita neljästä eri kurssista.
- Koska haluan liikkua enemmän että jaksan vaeltaa paremmin, käyn joka päivä ennen aamiaista puolen tunnin lenkillä (paitsi jos ei huvita, niin sitten käyn aamiaisen jälkeen.) ja iltapäivällä ennen pimeän tuloa viiden kilometrin lenkin läheisellä luontopolulla (kuuntelen samalla Esa Saarisen Filosofia ja systeemiajattelu luentoja, koska ne on hauskoja ja sitten on mukavampi lähteä kävelemään). Kerran viikosta katson kartasta jonkun kivan kohoteen vähän kauempana ja kävelen sinne (mieluiten noin 10km), sinä päivänä ei tarvii tehdä muuta.
- Koska paikat menee kuitenkin jumiin kun urheilee, niin aina silloin kun muistaa, venytellään vähän.

Ja tärkein: Jos jonakin päivänä ei kiinnosta, ei haittaa. Huomenna on uusi päivä.

Seuraavaksi kuvia kuluneen viikon pitkältä kävelyltä, eli kaupunkivaellukselta.

Nebbursvollen Friluftsbad eli paikallinen vesipuisto.

Vähän isompi rantatuoli Nitelva- joen rannalla.

Sun Tree eli latauspiste aurinkopaneeleilla, jos vaikka kännykästä meinaa loppua akku.

Nitelva- joen rantalaiturilta aukee varmasti kauniit näkymät myös sulanmaan aikaan.

Lauantaina tein vielä tiedusteluretken kohti naapurikylää. Vaikka löytyikin minua kiehtova sillanalusmaailma ei matka oikeestaan ollut sen väärti; pelkkää ison tien vartta kävellessä ei kuule edes omia ajatuksia. Mutta jos haluaisi pyöräillä tai vaikkapa juosta, niin siihen se kahden kilometrin suora on kiva mittari.

Näyttäs olevan vaan 25km Osloon tästä.

Tykkään silloista ja joista. Tässä Leira- joki.

Ei vielä ehkä ihan veneilysäät.

 P.S. Piti opiskella. Kirjoitinkin blogia. Sellasta se joskus on.

Venäjä 2012, huomioita

HUOM! Teksti on alkuperäinen, silloin 2012 syyskuussa paikanpäällä läppärille naputeltu. Äitiä varten, ettei se huolestu. En nähnyt tarpeelliseksi muuttaa sanoja, vaikka ne ei enää omaan suuhun sopisikaan.

Jostain syystä tämä on jäänyt julkaisematta silloin joskus 2019 kun julkaisin muut tähän Venäjän reissuun liittyvät kirjoitukset. Tässä se nyt sitten tulee, vain noin kolme vuotta myöhässä =)

HUOMIOITA VENÄJÄSTÄ

Liikennekulttuuri:

Ymmärtääkseni Venäjällä on aika kovat rangaistukset liikennerikkomuksista ja siksi tuntuukin niin kummalta että täällä ajetaan miten sattuu. Mutta on siinä liikenteessä ja siellä ajamisessa säännöt, ne on vain ehkä hieman erilaiset kuin mihin on tottunut.. Tai oikeastaanhan ne on aika samanlaiset, mutta täällä niitä sääntöjen rajoja venytetään aika tavalla =)

1.     Kun valot ovat vaihtumassa punaisiksi, ei hiljennetä vaan painetaan kaasua.

2.     Ajetaan mahdollisimman kovaa ja jarrutellaan sitten vastaavasti rajusti.

3.     Käytetään torvea: Jos joku tukkii liikenteen, tööt tööt. Jos joku hidastelee, tööt tööt. Jos joku meinaa peruuttaa parkista tielle toisten eteen, tööt tööt. Jos jalankulkija on vaarassa jäädä alle (koska kävelee punaisia päin), tööt tööt. Jos näät kaverin, tööt tööt. Jos haluat kiittää toista autoilijaa tilan antamisesta, tööt tööt. Ja ihan muuten vaan tööt tööt!

4.     Ohitetaan aina kun voidaan hitaammin liikkuvat. Riippumatta siitä onko siinä kohdin ohitus sallittua vai ei.

Jalankulkijana ei ole niin vaarallista liikkua kuin oppaissa peloteltiin, mutta pientä tarkkaavaisuutta se kuitenkin vaatii:

1.     Jalankulkijoille ei aina ole omaa liikenne valoa. Jos siis risteyksessä on autoilijoille valot, niin jalankulkija noudattaa niitä samoja valoja kuin samaan suuntaan kulkevat autoilijat. Mikäli valoja ei risteyksessä ole, niin sitten sinne liikenteen sekaan vaan!

2.     Autoilijat kiihdyttävät kun heille on valo vaihtumassa punaiseksi, pientä tarkkaavaisuutta siis, kun astuu suojatielle.

3.     Autoilijat ei aina myöskään muista kääntää päätään tarpeeksi jotta näkisivät onko jalankulkijoita tulossa alle silloin kun he itse ovat kääntymässä tielle, tarkkaavaisuutta siis.

4.     Periaatteessa kukaan ei halua ajaa kenenkään päälle, mutta autoilijoilla on kiire, joten he saattavat puikkia jalankulkijoiden välissä päästäkseen kääntymään.

5.     Kannattaa toki olla varovainen, mutta ennen kaikkea RÖYHKEÄ, muuten jää tienlaitaan seisomaan koko päiväksi.

Mikä päti Pietarissä näyttäisi pätevän täällä itäisemmässä euroopassakin: kansantaksit. Tienlaitaan ja käsi pystyyn, kun joku pysähtyy, kerrotaan mihin ollaan menossa, sovitaan hinta ja hypätään kyytiin.  On hyvä muistaa että nämä ovat periaatteessa laittomia järjestelyjä, joten jos miliisejä on lähettyvillä kannattaa ottaa oikea taksi tai vaihtaa paikkaa. =)

Juomakulttuuri:

Kuten aikaisemmin selvisi, alkoholia myydään välillä 8-23. Ja kadunvarsikioskeissa ei sitä saa myydä ollenkaan. Kiinnostavaa on se, että oluthan on ollut alkoholia Venäjällä vasta vuodesta 2011 lähtien, jolloin se liitettiin edellämainittujen rajoitusten piiriin. Sitä ennen olutta on siis saanut myydä missä ja milloin vain, sehän kun oli vain juoma.

Tämä kulttuuri pätee edelleen. Suurimmalla osalla ihmisistä, jotka kadulla kohtaa puolenpäivän jälkeen, on kädessä olut pullo. Puistoissa istutaan juomassa olutta ja syömässä pähkinöitä tai siemeniä. Myös naiset juovat paljon olutta, vaikka se ei aikaisemmin naisten juoma ollutkaan (väkevät viinathan ei ole vieläkään naisten juomia, muuta kuin aterialla).  Joten jokainen joka vastaan kävelee olutpulloa kanniskellen, ei välttämättä ole juopporaggari tai kadunmies, vaan ihan tavallinen duunari tai jopa businessman joka työpäivän jälkeen sammuttaa janonsa tällä ihan tavallisella juomalla.

Jos Venäjällä haluaa ottaa kännit, se tehdään vodkalla. Ja sen tekee vain miehet (naiset juovat sivistyneesti paukun ruuan kanssa ja sen jälkeen joko viinä tai shampanjaa, tai sitten sitä olutta). Mutta keskarikassin kanssa on turha lähteä bileisiin, joutuu nauretuksi ulos. Toki kadunmiehet ja –naiset ovat sitten asia erikseen, mutta näyttäisi siltä, ettei täällä vieläkään mielletä olutta alkoholiksi.

Tämä sama laki, joka määrittelee oluen alkoholiksi, kieltää myös julkijuopottelun. Mutta ristiriita syntyy siitä, miten se juopottelu tulkitaan (aivan kuten Suomessakin). Jos ihminen puistossa rauhassa siemailee olutta ja nakertaa leipää, niin onko se nyt sitte rangaistuksen paikka vai ei? En ole yhdenkään miliisin tai vartijan nähnyt puuttuvan ns. tavallisten ihmisten oluen juontiin. Luultavasti siksi, että se olut maistuu miiliisillekin.

Yleistä:

Toisin kuin yleisesti luullaan, ihmiset eivät ole niin yrmyjä miltä näyttävät (neuvostoaikaan ei kuulemma saanut hymyillä, ettei olisi vahingossa loukannut jotain vielä vähempiosaisempaa..). Kaikkein tylyimmän kohtelun saa (yllätys, yllätys) palveluammattien edustajilta, eli kassoilla, lippuluukuilla ja nähtävyyksien rahastajilta! Ne tavalliset ihmiset jotka kanssasi ovat lippua ostamassa tai muuten vaan kadulla kävelevät, ovat kyllä yleensä oikeinkin avuliaita ja ystävällisiä. Ja monesti on niin, että siellä missä pitäisi (juna-asemalla), kukaan ei puhu englantia, mutta joku jonossa takanasi saattaa puhuakin ja tulee avuksi. Ehkä tässä on sitten se pieni kansalainen vastaan paha valtionvirasto – asetelma, mene ja tiedä.

Ihmiset tulevat lähemmäs kuin Suomessa. Jos suomalaisen normaali etäisyys toisesta suomalaisesta on jotakin puolen metrin luokkaa (liekö syynä se, että meillä sitä tilaa riittää), niin tällä se on jotakuinkin kymmenen senttiä. Asioidessa, kysyessä ja jutellessa ihmiset tulevat enemmän liki kuin Suomessa. Täällä näkee myös paljon sitä, että pariskunnat kävelevät käsikynkkää, ja naispuoliset kaveruksetkin kävelevät käsikynkkää tai sitten käsikädessä. Suomessahan kävellään käsikädessä silloin kun ollaan ällöttävän siirappisesti rakastuttu, tai kun festareilla kännipäissään ei tahdota eksyä kaverista. Käsikynkkää Suomessa taas kävelevät vaan vanhukset. =)

Toisinsanoen: jos tahdot apua, älä käänny virallisen tahon puoleen vaan kansanlaisen puoleen. Siellä on enemmän auttamishalua kuin koko virkakoneistolla yhteensä. =)

Pikaruokaa:

Kuten sanottua, Ainakaan Uralilla pitsa ei ole se pitsa mihin olemme tottuneet Suomen hyvinvointivaltiossa, vaan pitkittäin kahtia leikattu pyöreä hiivaleipä, jonka päälle (ja yleensä vielä sille paistopinnalle, ei sille tasaiselle sisäpinnalle) on kasattu milloin mitäkin aineksia. Ja yleensä aivan liian vähän. Näitä myydään ravintoloiden ja kahviloiden lisäksi myös kaupoissa ja ne on jokapaikassa kääritty kelmuun. Kiinnostavaa tässä, ja kaikissa muissakin kelmuun käärityissä: kuten vaikka nakkisämpylöissä; on se että ne lämmitetään sen kelmun kanssa. Asiakas on sitten hyvä vaan ja riipii itse sen tulikuuman kelmun siitä evään päältä.

Ainakin isommissa kaupungeissa on kyllä sitten ”nakkikioskejakin” joista saa jos jonkin laista mättöä mukaan. Nämä ovatkin lähempänä sitä pikaruokaa mihin on länsimaalainen herkkuperse tottunut, joten lämpimästi suosittelen asioimaan niissä.

Pikkukioskit, joita kadunvarsilla on vähän väliä, myyvät myös esim.croisantteja ja muita makeita pullia, joita ihmisillä on jostain käsittämättömästä syystä tapana syödä etenkin aamuisin!? Toki näistä kioskeista saa sitten muutakin; tupakasta lasten leluihin ja sukkahousuihin.. kerran näin myös kasvorasva valikoiman.

Lipuista:

Juna on halvempi kuin bussi, jos pääsee junalla, mene sillä!

Junalipun osto ei ole ihan niin hankalaa kuin se ensinäkemältä vaikuttaa: pitää vaan tietää mitä haluaa, niin onnistuu ilman kielitaitoakin. Minne on menossa? Milloin? Millaiseen vaunuun? Jos makuuvaunuun, niin ala-vai yläpedille? Tuleeko lakanoita vai onko omat?  Ja passi mukaan!! Ilman sitä ei täällä saa mitään (no okei, bussilipun saa). Jos reissaa offseasonina, eli ei kesällä (eikä ainakaan elokuussa jolloin puoli venäjää on lomalla!), niin kannattaa ostaa liput suoraan asemalta. Toki on aina se riski, että juna on täynnä, mutta jos on aikaa odotella muutama päivä tai haluamaasi suuntaan menee useampi juna päivässä, niin osta asemalta! Syynä se, että netistä varaamalla joudut maksamaan lipusta esim. Jekaterinburg-Pietari n.4300RUB kun se asemalta ostettuna on 2500RUB. Ja ihan vertailun vuoksi: tuollainen 2000RUB on nyky kurssilla n.50€.. että jos paljonkin aikoo matkustella, niin siinä säästää pitkän pennin. Toki sen voi menettääkin jos ei saa lippua haluamaansa junaan.. mutta vielä kertaakaan minulle ei täällä ole niin käynyt, paikka ei ehkä ole ollut mieluisin, mutta junaan olen aina päässyt.

Bussit on kalliimpia, siis pitkän matkan bussit, siksi ehdottomasti junaan jos sellainen mahdollisuus on. Jos kuitenkin menee bussilla kauas, niin lippu on ostettava etukäteen asemalta. Luultavasti niitäkin saa useamman päivän etukäteen, mutta itse ostin aina samana aamuna kun olin johonkin menossa. Kalliitahan ne liput ei toki ole bussiinkaan.. kahden tunnin matka ja noin 100km Kunguriin maksoi 200RUB eli vitosen. Sama junalla tosin olisi ollut 80RUB eli jotain kaksi euroa.. Mutta mikäli oikein haluaa penniä venyttää, niin sitten.

Paikallisliikenne toimii niin, että hyppäät bussiin ja annat rahastajalle rahan. Yleensä se kiertää hakemassa maksun, mutta esimerkiksi marsut on ainakin ruuhka-aikaan niin täynnä, että ihmiset lähettelevät rahojaan takaa rahastajalle eteen ja vaihtarina sitten lippu ja vaihtorahat.  Tämä vaatii vähän keskittymistä, sillä jos joku pyytää lähettämään rahojaan eteenpäin, kannattaa kuunnella myös montako lippua hän haluaa.. =) Jos menee metroon, niin liput ostetaan asemalta kopissa istuvalta mummolta. Tai polettejahan ne on, joilla pääsee porteista sisään. Yhdellä poletilla voi siis esim.Pietarissa matkustaa kuinka kauan tahansa ja vaikka joka linjan päästä päähän, kunhan ei poistu laiturialueelta.

Taksit ei maksa mitään. Maksoin hotellilta asemalle 100RUB eli 2,5€, sillä rahalla ei suomessa saa edes istua taksiin, saati että se johonkin suuntaan liikuisi. Matkan hinta on kuitenkin ehdottomasti sovittava etukäteen, varsinkin turistin. Muuten tulee kusetetuksi. Jos taksin tilaa soittamalla, sinne kerrotaan mistä ja mihin on menossa ja ne kertovat sieltä paljonko se maksaa. Jos hyppää taksiin lennossa, kannattaa ilmoittaa osoite ja kysyä sitten että mitä maksaa. Kaupunkialueella, muutaman kilometrin matkasta ei juuri 200RUB enempää kannata maksaa. Erään matkatarinan luin netistä, jossa pariskunta oli ottanut Kungurin asemalta taksin, koska heillä oli painavat kantamukset, hotellille. Viiden minuutin matka ja maksoi 600RUB, takaisin tullessa hotelli oli tilannut heille taksin ja se maksoi 150RUB jossa 50RUB oli matkatavara lisää.. Jos on menossa vaikka asemalta hotellille, kannattaa tietysti tiedustella sieltä, mitähän se matka saattaisi maksaa, niin tietää sitten neuvotella itselleen oikean hinnan.

Asumisesta:

Jos hotellilla on viisi tähteä, se ei tarkoita, että laatu silti vastaisi kotimaisen viiden tähden hotellin laatua (vaikka ei ne aina Suomessakaan ole niitä parhaimpia paikkoja). Jos Hotellia etsii, kannattaa katsoa netistä erilaisilta varaussivustoilta, millaisia arvioita hotellissa asuneet ovat siitä antaneet.. niistä saa yleensä hyvän yleiskuvan. Hostellit on halpoja, ja ainakin se yksi mihin onnistuin pääsemään oli juuri sellainen kuin sopii odottaa. Mutta niissähän on sitten aina niitä muita ihmisiä samassa huoneessa, että jos sattuu niin että aikataulut ja aamuheräämiset menee kovastikin ristiin, niin siitä voi tietysti seurata ongelmia. Monissa hostelleissa on tosin mahdollisuus vuokrata myös kahdenhengen huoneita vähän isompaan hintaan (mutta yleensä halvemmalla kuin hotellissa). Aamiaistahan niihin ei kuulu, joten se täytyy laitta itse. Yleensä joka paikassa näyttäisi kuitenkin olevan jatkuvasti tarjolla teetä ja kahvia maksutta.

Hotelleissakin on yleensä joko vedenkeitin huoneessa, tai sitten käytävällä kauheen kätevä vesiautomaatti, josta saa sekä kylmää että kuumaa vettä! Hotelleissa on yleensä aina aamupala, mutta halvimmissa huoneissa ei välttämättä ole suihkua, vaan se on käytävällä ja usein vielä erillismaksusta..  Aamiainen voi olla joko buffet tyyppinen, tai sitten sellainen että syöt mitä tarjotaan. Yleensä silloin käytössä on esim. viikon mittainen vaihtuva menu. Mutta ikäväähän se on, jos ei tykkää munakkaasta ja sitä sitten vaan aamiaisella tarjoillaan. Kananmunat on muuten täällä tapana paistaa aina häränsilmiksi, että jos ei tykkää niistä, kannattaa opetella sanomaan haluavansa kokokypsän munan! =) Tosin sitten se varmaan on jo omeletti.. koska ainakin tässä hotellissa omeletti on uunissa pellillä tehty kolmen sentin lätty, joka on sitten valmiiksi viipaloitu neliön muotoisiksi paloiksi, ja on vähän kuiva.. onneksi on majoneesia ja ranskankermaa aina tarjolla!

Terveiset Norjasta!

Aloitin opiskelun tammikuussa 2020 aikeena valmistua sosionomiksi Rikosseuraamusalalle. Jo ihan alkutaipaleella päätin, että haluan vaihtoon johonkin päin maailmaa ja selvitin mahdollisuuksiani lähteä. Kaksi vaihtoehtoa oli ylitse muiden: Venäjä tai Norja. Venäjä siksi että, no, se on Venäjä. Norja siksi, että oppilaitoksellani on yhteistyötä paikallisen ammattikorkeakoulun kanssa, joka kouluttaa mm. vanginvartijoita ja koska heillä oli tarjolla erittäin mielenkiintoine kurssi radikalisoitumisesta. No, kaikki tietää mitä keväällä 2020 tapahtui ja hautasin suunnitelmat vaihto-oppilaaksi lähtemisestä, kunnes alkukesästä 2021 tutor- opettaja vinkkasi, että mahdollisuus on kevääksi 2022 olemassa ja ehdottomasti sitä kannattaa nyt harkita.

Ja minähän harkitsin, hain ja pääsin, joten täällä sitä nyt ollaan, Norjassa. Venäjän hylkäsin heti alkuun, koska ajattelin, että vallitseva tilanne maailmassa voisi olla ehkä paremmin hallinnassa norjalaisilla.

Tarkoitus on suorittaa Radikalisoitumisen ja väkivaltaisen ekstremismin- kurssi sekä viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelujakso norjalaisessa vankilassa. Jälkimmäistä varten suoritan myös voimankäyttö- koulutuksen, johon sisältyy itsepuolustusta ja henkilöön kohdistuvien pakkokeinojen opettelua.
Jotta ei menisi liian helpoksi, suoritan samaan aikaan pari mielenkiintoista kurssia myös Suomen päässä ja kirjoitan valmiiksi opinnäytetyön parini kanssa.

Edelleen vallitsevasta tilanteesta johtuen, tänne tulemiseen liittyy jännitysmomentteja, joilla en nyt teitä tylsistytä, sillä lopputulos lienee tärkein. Täällä sitä on nyt sitten ihmetelty norjalaista elämän menoa viikon verran. Seuraavassa vähän huomioita, joita olen tehnyt, siinä järjestyksessä, kun ne nyt mieleen tulee.

1. Norjassa ei ole kaupat auki sunnuntaisin. Tai meno on samanlaista kuin Suomessa ysärillä ja vuosituhannen alussa, jos muistatte ajan, jolloin kauppojen aukioloista oli olemassa jonkinlaiset säännöt ja asetukset. Toisin sanoen, ne sellaiset pikkukioskit, joissa myytiin tupakkaa, olutta, nuudeleita ja lottoa, saivat olla auki erikoisiin aikoihin ja näin on siis myös Norjassa. Toki kokemukseni on tämän pikkukaupungin kaupoista, mutta keskustelin vuokranantajan kanssa tänään, kun kävimme kävelyllä ja hän ainakin puhui siihen malliin, että tämä koskee koko valtiota. Virkistävää!

2. Minulle kerrottiin ennen saapumistani tänne, että norjalaiset ajaa kaikki Tesloilla. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, mutta totta on se, että suurin osa autoista, joita olen nähnyt (ja ihan keskittynytkin siihen millaista autoa katselen) ovat joko sähköautoja tai hybridejä. Tähän lienee syynä lainsäädäntö ja hyvät etuudet, tai näin minulle on kerrottu. Bensan hinta silti puhuttaa täälläkin, se on suurin piirtein samoissa hinnoissa, kun Suomessa nyt alkuvuodesta 2022.

3. Norja on kallis maa. Tämä varmaankin on totta. Mutta toisaalta, hintataso lienee suhteessa siihen, mikä on ihmisten keskiansio vuodessa. Suomenkin lehdistössä on viime kuukausina kirjoiteltu hoitajien palkoista, ja verrattu niitä naapurimaihin. Norjassa hoitajana siis tienaa ihan kivasti enemmän kuin Suomessa, mutta elinkustannukset ovat vastaavasti korkeammat, joten lopullinen ero ei ole niin suuri (ehkä muutamissa sadoissa euroissa). Siitä huolimatta opiskelijakin täällä pärjää, kun vähän kaupassa katsoo mitä ostaa. Kuten kotimaassakin, jos ei ole merkkiuskollinen, suuntaa vähän suurempiin marketteihin ja valitsee kaupan omaa merkkiä, ei loppulasku ole kovin paljon suurempi kuin Suomessa kaupassa käydessä. Toki tämä vaatii vähän keskittymistä kaupan hyllyillä ja siksi onkin hyvä jos sattuu nauttimaan ulkomailla kaupassa käynnistä, kuten minä.

4. Maailmankielellä, eli englannilla pärjää Norjassa ihan hyvin. Ainakin täällä lähellä pääkaupunkia Osloa. Toki tavoitteena on oppia myös paikallista kieltä, joka itseasiassa on kieliopiltaan inasen helpompaa kuin ruotsi ja vastaavasti monet sanat on ymmärrettävissä ruotsin tai englannin kautta. Tämä siis silloin, kun saa mahdollisuuden lukea norjaksi. Puhe on niin nopeaa ja aksentit vahvoja, että ainakaan alkuun siitä ei saa mitään selvää.

5. Norjalainen jätteiden kierrätys on vielä minulle vähän epäselvää. Talojen pihoissa on yleensä kaksi jäteastiaa, toinen sekajätteelle, toinen paperille. Erään huoltoaseman pihasta bongasin kierrätysastian lasille ja metallille (molemmat tungetaan samaan astiaan) sekä vaatteille. Mysteeriksi on vielä jäänyt, mihin (jos minnekään) viedään pahvi/kartonki, muovijäte ja biojäte. Paristot ja pienelektroniikan voi viedä keräysastiaan lähikaupan tuulikaapissa. Tutkimukset tämän asian tiimoilla jatkuvat edelleen.

Tässä tärkeimmät huomiot ensimmäiseltä viikolta. Koska vietin kolme päivää etäkoulussa kellariasuntooni lukkiutuneena ja yhtenä päivänä harjoittelin itsepuolustusta niin, etten mustelmilta kehdannut liikkua kaupungilla, jäi varmaan paljon huomaamatta. Mutta aikaahan tässä on koko kevät.

Sorry, ei kuvia.