Canyon de Chelly 28.4.2017 part 1

Canyon de Chelly national monument sijaitsee Arizonassa, Navajo reservaatissa Chinlen kylän vieressä. Me jatkoimme Window Rock:ilta suoraa tietä aina Ganadoon asti, josta kurvasimme tielle 191 pohjoiseen. Oikeastaan on aika sama, mistä päin tulee, lopulta on kuitenkin ajettava tietä numero 191 joko pohjoiseen tai etelään, jos mielii päästä kanjonille (no joo, ihan pikkuteitä pääsee kyllä muutenkin, mutta ei tämä nyt mikään aukoton ajo-ohje olekaan).
Kun saapuu Chinlen kylään, kyltit ohjaavat kyllä kanjonille. Mikäli tutkin oikein, niin ainoastaan kolme hotellia on saatavilla, joten jos aikoo yöpyä sellaisessa, niin sesonkiaikaan kannattaa olla ajoissa niiden varaamisessa (ja varautua siihen että ne maksaa, niin ne maksoi nytkin, enemään kuin keskimäärin mikään muu missään täällä tähän mennessä..). Toki paikalle voi tulla myös matkailuautolla tai telttailemaan, silloin yöpymisen hinta on luonnollisesti hieman edullisempi.

Itse puistoon ei ole sisäänpääsymaksua, mutta näköalapaikkojen lisäksi vain yhden vaellusreitin saa kulkea ilman opastusta. Kanjonin pohjalle ei pääse ollenkaan ilman maksettua opasta. Tämä osittain siksi, että kanjonin pohjalla olevat asumukset ja pellot ovat edelleen käytössä ja siellä asuu ihmisiä, joten ympäriinsä koikkelehtivat turistit eivät varmasti ole kovin toivottuja vieraita. Lisäksi alueelta löytyvät argeologiset rakennukset ovat hauraita ja arvokkaita, eikä ole mahdollista muuten valvoa, etteikö niitä vahingoitettaisi tai vietäisi luvatta mukanaan (mikä muuten on ongelma eräissä muissa puistoissa).

Muiden yleisten hyvien käyttäytymissääntöjen lisäksi on hyvä muistaa, että kanjoni sijaitsee navajo-reservaatissa, joten alkoholituotteiden tuonti, hallussapito ja nauttiminen on kiellettyä. Mehän olimme tämän autuaasti unohtaneet, joten tuli salakuljetettua alueelle yksi olut tölkki. Ja tuli salakuljetettua se sama tölkki myös pois sieltä. Todistusaineisto on hävitetty ja jos kysytään en myönnä mitään, vaan sanon kirjoittaneeni tämän saadakseni juttuun vähän jännitystä.

Meidän mökki.

Navajo-burger

Me Yövyimme  Thunderbird Lodge :sa joka on ihan puiston reunalla. Mukava paikka. Siisti ja viihtyisä ja oikein ystävällinen palvelu. Jos nyt joku miinus on keksittävä, niin yhden peilin lisää olisi voinut huoneeseen laittaa, nythän niitä oli kaksi ja molemmat vessassa.

Alueella oli myös mainio kahvila jossa tarjoiltiin kaikki päivän tärkeimmät ateriat. Tämäkin navajojen pyörittämä. Hassua oli kuitenkin se, että kuvan hamppari maksoi noin kympin. Alla oleva aamiainen noin 18 taalaa (joka on vain hieman euroa heikompi, eli tällä reissulla menee aika tasan).

Reissun ekat tuoreet marjat, ehkä niistä kannatti maksaa.

Hinnoittelu meni toki niin, että jokaisesta valitusta tuotteesta maksetaan, riippumatta siitä kuinka paljon sitä ottaa. Ja minä tietysti halusin maistaa kaikkea, joten siksi hintakin on aamiaisesta aika suolainen (senhän saa maksaa myös huoneen hintaan, tulee varmaan halvemmaksi niin).

Mutta se näistä käytännön asioista.
Seuraavaksi päästään kanjoniin!!

Window Rock 27.4.2017

Albuquerquesta suuntasimme kohti Canyon de Chelly:ä.
Matkalla oli yksi pakollinen pysähdys; window Rock, joka on paitsi kaupunki ja Navajoje hallinnollinen keskus, myös ihan oikeesti ikkunan mallinen kivi.
Paikalle löytää Albuquerquesta lähtemällä moottoritietä numero 40 länteen josta Gallup:in kohdalla noustaan tielle 491 pohjoiseen ja kymmenen kilometrin päästä tielle 264 länteen. Parikymmentä minuuttia ja saavutaan New Mexico/Arizona osavaltioiden rajalle ja Window Rock:in.

Nähtävyydelle löytää helposti seuraamalla tienvierustan kylttejä.

Window Rock on ollut ja on edelleen navajojen pyhä paikka.
Tämä on myös navajo-reservaatin hallinnollinen keskus, jossa sijaitsee parlamentti, presidentin virkauone, oikeuslaitos ja monet muut virastot. Arkipäivisin alueen väkimäärä saattaakin kasvaa jopa 20 000 sen asukasmäärän ollessa hiukan päälle 2000 henkeä.

Toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain armeija käytti navajo-sotilaiden kehittämään salakieltä kätkeäkseen viestinsä mm. japanilaisilta. Sodan loputtua näitä navajo-viestimiehiä oli yli 400. Tämä muistomerkki on heidän saavutustensa kunniaksi.

Nopea pysähdys tässä nähtävyydellä, emme olleet nyt museo tuulella, mutta sellainenkin tästä paikalta löytyy. Uskoisin että mielenkiintoinen, en ole ainakaan vielä törmännyt museoon mikä ei olisi ollut.
Me kuitenkin jatkoimme matkaa kohti Canyon de Chelly:ä.

Road goes ever on and on..

Aamiainen Albuquerquessa

Koska ruoka, ja aamiaiset yleensä on lähellä sydäntäni, seuraa matkan toinen aamiaispäivitys.
En ota kantaa sisältöön nyt sen enempää kuin mainitsemalla, että paistetut perunat oli ihan kiva lisä. Muutenhan tuo tarjonta on kohtalaisen samanlaista joka paikassa, muutamia pieniä variaatioita mutta kyllähän näistä nyt nälkä lähtee.
Vaan nyt oli aamiaisella Albuquerquen Hotel Blue:ssa yllätys: Pestävät astiat!!
WoopWoop!!
Ei tarvitse heittää kaikkia astioita käytön jälkeen roskiin, vaan joku oikeesti pesee ne ja sitten ne käytetään uudelleen. Erityismahtavaa!
Toki tarjolla oli myös kertisvaihtoehdot, mutta onhan tämä nyt selkeä parannus aikaisempaan.

Etelän Vetelät ja luonto kiittää!

Ei nyt ihan porsliinia, mutta hei! Parempi näinkin!

P.S. Ettei jäisi vain perisuomalaiseksi kitinäksi, olen muistanut antaa palautetta myös hotelleille ja asiallisesti maininnut kertakäyttöastioista ja kierrättämisestä yleensä. Ja kehunut kun on ollut aihetta, eli nyt.

Palo Duro Canyon 24.4.2017

Jo ensimmäisellä amerikanmatkalla me huristeltiin aika likeltä ohi tästä kanjonista, mutta nyt luin karttaa vähän tarkemmin kotimaassa ja päätin, että onhan sitä nyt päästävä käymään Texasin Grand Canyonilla kun kerran taas ajetaan ohi.

Lyhyesti: Palo Duro on aikojen alusta ollut amerikan alkuperäiskansojen aluetta. Useampikin kansa on pitänyt siellä majaa aina vuoteen 1874 jolloin kolonialisti Ranald S. Mackenzie joukkoinen pyydysti ja teurasti noin 1200 kanjonin mailla asuvien Comanche- ja Kiowa- heimojen hevosta. Menetys oli suuri ja sen seurauksena heimot jättivät alueen.
Pitkään sen jälkeen kanjoni oli yksityisomistuksessa ja sitä piti yllä muutama tilallinen. Vuonna 1931 sen hetkinen tilanomistaja allekirjoitti sopimuksen jonka nojalla kanjoni avattiin yleisölle muutaman vuoden ajaksi. vuonna 1934 Texasin osavaltio lunasti osan kanjonia ja muutti sen osavaltion luonnonpuistoksi.
Jo vuotta aikaisemmin, 1933 CCC (Civilian Conservation Corps) toi nuoret miehet viideksi vuodeksi rakentamaan kunnollisen kulkutien ja ensimmäiset "mökit". Ja heidän mukaansa on nimetty yksi vaellusreiteistä - sama miten miehet käyttivät kulkiessaan kanjoniin ja sieltä pois.

Ensi silmäys kanjoniin, tästä alkaa myös CCC-trail.

CCC eli Civilian Conservation Corps, oli osa presidentti Rooseweltin New Deal- ohjelmaa, jonka tarkoitus oli tarjota työtä nuorille naimattomille miehille ja auttaa heidän perheitään toipumaan 1930-luvun alun suuresta lamasta. Palkka ei ollut suuren suuri; $1/päivä.
Ainakin Palo Duro kanjonilla työskennelleiden miesten päiväohjelma muistutti kuulemma kovasti Suomen armeijan päiväohjelmaa. Heräämisineen, ruokailuineen ja nukkumaanmenoaikoineen kaikkineen.
Minusta tämä oli presidentti Rooseweltilta kauaskantoinen idea. Vaikka CCC- leirit lopetettiinkin siinä vaiheessa kun Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailman sotaan, niin kymmenen vuoden ajan ohjelma tarjosi tekemistä nuorille miehille. Tätä voisi moni valtio miettiä tänäkin päivänä; onko olemassa mitään vaarallisempaa kuin nuori ihminen jolla ei ole mitään tekemistä eikä mitään toivoa tulevasta? Vaarallista siinä mielessä, että aina löytyy jokin ryhmittymä tai taho, joka tarjoaa elämälle tarkoituksen ja toivon tulevasta. Tähän voi sitten jokainen listata ne tahot jotka tällä hetkellä aiheuttavat eniten huolta, murhetta ja hysteriaa maailmassa..

Mutta takaisin iloisempiin aiheisiin ja Palo Duro kanjonille, jossa puoli kymmenen aikaan aamulla oli sellaiset rapsakat 20 astetta lämmintä..

Lähdettiin valloittamaan Lighthouse Peak.

Kuivunutta joenuomaa

Varsinainen merkitty reitti päättyi tähän, ja loppumatka huipulle oli mukavaa kiipeämistä. Hengästytti.

Mutta kyllä se kannatti. Tämä tosin on enää pikku kumpare..

Viimeinen harppaus.

Nämä kaksi lohkaretta on varmasti suosituin nähtävyys Palo Duro:lla. Mutta ei sinne ihan noin vain pääse. Itse polku näiden "juurelle" on ihan mukavaa käpöttelyä, mutta loppumatka, noin kolmesataa metriä, on aika tiukkaa kiipeämistä. Ja tietysti sitä rankempaa mitä kuumempi on. Mutta hei! Kanjoni on myös suosittu maastopyöräilykohde, ja kyllä ne mokomat pyöräilijät menivät tonne huipulle asti (taisivat tosin taluttaa loppumatkan).
Mutta kun on kerran päässyt huipulle, niin sittenhän siellä saa kyllä kiipeillä ja hillua ihan sydämensä kyllyydestä. Tai ei sitä ainakaan ollut erikseen kielletty. Instagramista löytyi vielä hurjempiakin vuorikiipeilijöitä kuin me.

Olenko jo muistanut mainita, että ei olla mitään korkeiden paikkojen ihailijoita. Jostain syystä me kuitenkin aina päädytään kohtalaisen korkeelle..

Siellä se vaellusreitti kiemurtelee.. jossain..

Sanoisin, että tämän takia kannatti kyllä kiivetä.

Tähän vaellukseen menee ilmeisesti ihmisiltä keskimäärin noin kaksi tuntia. Meiltä meni kolme, kun ei oltaisi maltettu lähteä tuolta kiviltä oikeen millään. Päivä läheni kuitenkin jo puolta ja lämpötilakin kolmeakymmentä, joten oli tavallaan vähän pakko olla viisas ja palata takaisin päin.
Yllättävän uuvuksiin sitä menee kun kuumassa ilmassa patikoi, joten ajateltiin ettei tehdä muita vaelluksia puistossa. Että ajetaan vaan ympäri ja katsotaan mitä kaikkea näkee auton ikkunasta.
No, muun muassa voi nähdä tämän:

Se on kuulkaa luola! Pakkohan sinne on päästä väijymään, että mitä siellä on sisällä, onko mitään. Ja koska se oli ihan lähelläkin, ei tarvinut raahata edes reppua mukana. Kamera ja vesipullo kuitenkin.

Mä en silleen pelkää korkeita paikkoja, paitsi jos se on talon katto, joen ylittävä tukki tai kolmen askeleen päässä oleva kohouma johon pitäisi päästä astumaan. Puolitoista kilometriä korkealla vuoren kielekkeellä ei kyllä pelota yhtään. Perustelin tätä kuulemma eriskummallista pelkotilaa seuraavasti: jos tippuu talon katolta tai tukilta jokeen, niin todennäköisesti sattuu ja ainakin harmittaa erityisen vietävästi. Jos tippuu vuorenrinteeltä ei tunnu miltään, enää koskaan. Joten ei sitä niin kannata pelätä.

Ei ollut luolassa meidän lisäksi mitään muuta. Paitsi mukavan viilee.

Kuvassa on myös meidän auto.

Me läksimme pyyhkimään pölyjä lenkkareista, kohta pitää taas vaihtaa maisemaa. Tai no, ainakin paikkaa jos nyt ei ihan maisemaa..

Aamiainen Dallasissa

Se on ystävät taas aika alkaa arvostella aamiaisia.
Luin ennen matkalle lähtöä Juha Itkosen kirjan Minun Amerikkani, jossa hän osasi mainiosti kuvailla tuntemuksiani ensimmäisen matkan ensimmäisellä aamupalalla. Jotenkin niin, ettei sellaista moskaa saisi ihmisille edes syöttää.

No, nyt on sama hotelli kuin ihan ekallakin kerralla, joten pääsen tekemään vertailevaa tutkimusta.

 Kuten kuvassa näkyy, on tarjolla pullotettua vettä, appelsiinimehua (myös muita makuja löytyy koneesta), kahvia (ei maistu hirveen hyvälle, mutta juon kun en muutakaan saa), banaani, valmispuuro (sellainen pussi missä ei ole mitään makuja, pelkkää puuroa vaan) ja puuroon sai muuten lisäksi vielä rusinoita, kuivattuja kirsikoita ja kuivattuja karpaloita; näitä ei ollut viime kerralla. Lautaselle valikoitui pekonia, jauhelihapihvi, kananmuna (vaikka se näyttääkin keltaiselta pihviltä) ja peruna-sipulisekoitus pihvi.
Lisäksi oli toki tarjolla jos jonkinlaista leipää, baagelia, muffinia ja sellaista erikoista aamiaissämpylää, joka on jauhoista mujua ja sitä tarjotaan joka paikassa aamiaisSÄMPYLÄNÄ?! Minusta se on kakkunen, murukakku jonka väliin voi tunkea pihvin. Kuten arvata saattaa, nämä jätin ottamatta. Kaiken kaikkiaan siis ihan mainio aamiainen näistä oli kuitenkin mahdollista itselleen rakentaa, ja puuron sekaan sotkettavat kuivatut marjat/hedelmät vähän kompensoi sitä, ettei tarjolla oikeestaan ollut mitään tuoretta. Paitsi hei banaani tietty!

Aamiainen siis ok, annan arvosanaksi kuitenkin 7 jos asteikko on 1-10.

Se mikä tässä vähän kiristää ja kuvastakin varmaan näkyy, on tuo kertakäyttöastioiden valtaisa suosiminen. Hotellihuoneessa oli toki mukit ihan posliinia (ja senhän saa toki kantaa mukanaan muuten tonne aamiaisellekin), mutta muistaakseni tämä onkin ainoa hotelli jossa sellaisia mukeja on. Muuten ne on huoneessakin keitettävää kahvia varten kertakäyttöiset.
Jännä yhteensattuma: päivän lehdessä, joka näkyy myös tuossa kuvassa, kerrottiin juuri siitä, kuinka muovijäte on vähentynyt yhdysvaltalisessa kierrätysjärjestelmässä. Jäi vähän epäselväksi, että eikö ihmiset kierrätä sitä tarpeeksi, vai onko sen käyttö niin merkittävästi vähentynyt. Jälkimmäinenhän olisi toki mahtava asia, mutta epäilen vahvasti.
Ehkä alan kantaa omia astioita mukana. Omat kauppakassithan mulla on täälläkin mukana (koska miksi ei olisi!?!!), ja se herättää ainakin suurimmassa osassa kaupan kassalla ostoksiani työkseen pakkaavassa ihmisessä positiivisen reaktion. Uskon, että jos vaan täälläkin tehtäisiin niin hienoja kangaskasseja kuin meillä Suomessa, niin ihmiset käyttäisivät niitä enemmän =)

Joskus voi herkutella.

Tässä vielä bonuksena kuva lentokenttäaamiaisesta. Herkku on Lontoon Heathrow:lta. Kehoitan katsomaan erityisesti noita kahvimukeja; hienot!

Oli namia, vaikka sienet jätinkin syömättä. En vaan pysty. Sorry.

Dallas 2017, San Jacinto Day

Tultiin taas Dallasiin. Tällä kertaa keskellä viikkoa, ihan vaan mielenkiinnosta, että onko siinä jotain eroa viikonloppuun.
Ei tuntuis olevan. Lentokentällä, vaikka onkin kuulemma yksi maan kiireisimmistä, ei ollut minkäänlaista jonoa tälläkään kertaa. Eikä ole ihmisiä tai liikennettä kaupungin keskustassa sen enempää arkena kuin lauantainakaan. Se missä on jonoa kaiken aikaa, on kaupunkia halkovat moottoritiet, mutta ne jonot tulee meille ajankohtaisiksi vasta sunnuntaina kun jatketaan matkaa.

Kaupunki on minusta edelleen hiekanvärinen.

Missä kaikki on? Töissä?

Kaupunkikuvaa sen laidalta.

Toinen hyvä syy tulla arkipäivänä kaupunkiin, on tietysti se, että kaikki kaupat sun muut olisi auki. vaikka niinhän ne täälläkin nykyään on ihan joka päivä, muutamaa kansallista pyhää lukuunottamatta.
Ja kas, kun kävi niin, että perjantai oli sitten pyhä. Texasilainen pyhä. Nimittäin San Jacinto Day.

Lyhyesti: San Jacinto Day on muistopäivä San Jacinton taistelulle, joka käytiin 21 huhtikuuta 1836 Texasin armeijan ja Mexicon joukkojen väillä (ja joka muuten kesti vain 18 minuuttia, vaatien yhdeksän texasilaisen sotilaan hengen. 26 haavoittui. Mexikolaisia taas kuoli, haavoittui tai otettiin vangiksi satamäärin. Ainakin historian kirjojen mukaan).
Samaisen taistelun tohinassa otettiin muuten kiinni kuuluisa mexicolainen sotasankari ja presidentti Santa Anna, jonka muistanemme jo Alamon taistelusta (josta lisää San Antonion vierailultamme tästä).

San Jacinton taistelu oli viimeinen taistelu ennen Texasin itsenäistymistä. Oikeastaan Texas oli julistautunut itsenäiseksi jo 3.3.1836, mutta saatuaan Santa Annan vangiksi he pystyivät kiristämään Mexicolta itsenäisyystunnustuksen kenraalin vapauttamista vastaan. Santa Anna oli muuten tuhon aikaan myös Mexicon presidentti, joten tässä lienee halukkuus saada hänet vapaaksi elossa.

Osaksi Yhdysvaltain liittovaltiota Texas liittyi vuonna 1845 (erosi sisällissodan aikana ja hyväksyttiin takaisin 1870) ollen näin järjestyksessä 28. osavaltio.

Että sellainen pyhäpäivä meillä täällä.