Palo Duro Canyon 24.4.2017

Jo ensimmäisellä amerikanmatkalla me huristeltiin aika likeltä ohi tästä kanjonista, mutta nyt luin karttaa vähän tarkemmin kotimaassa ja päätin, että onhan sitä nyt päästävä käymään Texasin Grand Canyonilla kun kerran taas ajetaan ohi.

Lyhyesti: Palo Duro on aikojen alusta ollut amerikan alkuperäiskansojen aluetta. Useampikin kansa on pitänyt siellä majaa aina vuoteen 1874 jolloin kolonialisti Ranald S. Mackenzie joukkoinen pyydysti ja teurasti noin 1200 kanjonin mailla asuvien Comanche- ja Kiowa- heimojen hevosta. Menetys oli suuri ja sen seurauksena heimot jättivät alueen.
Pitkään sen jälkeen kanjoni oli yksityisomistuksessa ja sitä piti yllä muutama tilallinen. Vuonna 1931 sen hetkinen tilanomistaja allekirjoitti sopimuksen jonka nojalla kanjoni avattiin yleisölle muutaman vuoden ajaksi. vuonna 1934 Texasin osavaltio lunasti osan kanjonia ja muutti sen osavaltion luonnonpuistoksi.
Jo vuotta aikaisemmin, 1933 CCC (Civilian Conservation Corps) toi nuoret miehet viideksi vuodeksi rakentamaan kunnollisen kulkutien ja ensimmäiset "mökit". Ja heidän mukaansa on nimetty yksi vaellusreiteistä - sama miten miehet käyttivät kulkiessaan kanjoniin ja sieltä pois.

Ensi silmäys kanjoniin, tästä alkaa myös CCC-trail.

CCC eli Civilian Conservation Corps, oli osa presidentti Rooseweltin New Deal- ohjelmaa, jonka tarkoitus oli tarjota työtä nuorille naimattomille miehille ja auttaa heidän perheitään toipumaan 1930-luvun alun suuresta lamasta. Palkka ei ollut suuren suuri; $1/päivä.
Ainakin Palo Duro kanjonilla työskennelleiden miesten päiväohjelma muistutti kuulemma kovasti Suomen armeijan päiväohjelmaa. Heräämisineen, ruokailuineen ja nukkumaanmenoaikoineen kaikkineen.
Minusta tämä oli presidentti Rooseweltilta kauaskantoinen idea. Vaikka CCC- leirit lopetettiinkin siinä vaiheessa kun Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailman sotaan, niin kymmenen vuoden ajan ohjelma tarjosi tekemistä nuorille miehille. Tätä voisi moni valtio miettiä tänäkin päivänä; onko olemassa mitään vaarallisempaa kuin nuori ihminen jolla ei ole mitään tekemistä eikä mitään toivoa tulevasta? Vaarallista siinä mielessä, että aina löytyy jokin ryhmittymä tai taho, joka tarjoaa elämälle tarkoituksen ja toivon tulevasta. Tähän voi sitten jokainen listata ne tahot jotka tällä hetkellä aiheuttavat eniten huolta, murhetta ja hysteriaa maailmassa..

Mutta takaisin iloisempiin aiheisiin ja Palo Duro kanjonille, jossa puoli kymmenen aikaan aamulla oli sellaiset rapsakat 20 astetta lämmintä..

Lähdettiin valloittamaan Lighthouse Peak.

Kuivunutta joenuomaa

Varsinainen merkitty reitti päättyi tähän, ja loppumatka huipulle oli mukavaa kiipeämistä. Hengästytti.

Mutta kyllä se kannatti. Tämä tosin on enää pikku kumpare..

Viimeinen harppaus.

Nämä kaksi lohkaretta on varmasti suosituin nähtävyys Palo Duro:lla. Mutta ei sinne ihan noin vain pääse. Itse polku näiden "juurelle" on ihan mukavaa käpöttelyä, mutta loppumatka, noin kolmesataa metriä, on aika tiukkaa kiipeämistä. Ja tietysti sitä rankempaa mitä kuumempi on. Mutta hei! Kanjoni on myös suosittu maastopyöräilykohde, ja kyllä ne mokomat pyöräilijät menivät tonne huipulle asti (taisivat tosin taluttaa loppumatkan).
Mutta kun on kerran päässyt huipulle, niin sittenhän siellä saa kyllä kiipeillä ja hillua ihan sydämensä kyllyydestä. Tai ei sitä ainakaan ollut erikseen kielletty. Instagramista löytyi vielä hurjempiakin vuorikiipeilijöitä kuin me.

Olenko jo muistanut mainita, että ei olla mitään korkeiden paikkojen ihailijoita. Jostain syystä me kuitenkin aina päädytään kohtalaisen korkeelle..

Siellä se vaellusreitti kiemurtelee.. jossain..

Sanoisin, että tämän takia kannatti kyllä kiivetä.

Tähän vaellukseen menee ilmeisesti ihmisiltä keskimäärin noin kaksi tuntia. Meiltä meni kolme, kun ei oltaisi maltettu lähteä tuolta kiviltä oikeen millään. Päivä läheni kuitenkin jo puolta ja lämpötilakin kolmeakymmentä, joten oli tavallaan vähän pakko olla viisas ja palata takaisin päin.
Yllättävän uuvuksiin sitä menee kun kuumassa ilmassa patikoi, joten ajateltiin ettei tehdä muita vaelluksia puistossa. Että ajetaan vaan ympäri ja katsotaan mitä kaikkea näkee auton ikkunasta.
No, muun muassa voi nähdä tämän:

Se on kuulkaa luola! Pakkohan sinne on päästä väijymään, että mitä siellä on sisällä, onko mitään. Ja koska se oli ihan lähelläkin, ei tarvinut raahata edes reppua mukana. Kamera ja vesipullo kuitenkin.

Mä en silleen pelkää korkeita paikkoja, paitsi jos se on talon katto, joen ylittävä tukki tai kolmen askeleen päässä oleva kohouma johon pitäisi päästä astumaan. Puolitoista kilometriä korkealla vuoren kielekkeellä ei kyllä pelota yhtään. Perustelin tätä kuulemma eriskummallista pelkotilaa seuraavasti: jos tippuu talon katolta tai tukilta jokeen, niin todennäköisesti sattuu ja ainakin harmittaa erityisen vietävästi. Jos tippuu vuorenrinteeltä ei tunnu miltään, enää koskaan. Joten ei sitä niin kannata pelätä.

Ei ollut luolassa meidän lisäksi mitään muuta. Paitsi mukavan viilee.

Kuvassa on myös meidän auto.

Me läksimme pyyhkimään pölyjä lenkkareista, kohta pitää taas vaihtaa maisemaa. Tai no, ainakin paikkaa jos nyt ei ihan maisemaa..