Lost in transportations

Uskon siihen, että sopeutuminen ympäristöön vaatii tuntemusta julkisesta liikenteestä. Toki, jos on autoileva ihminen, niin sitten siitä. Itse en ajatellut kuitenkaan liiemmin ajella autolla Norjassa, vaan kuten kotomaassakin, päivittäinen pidempi matkustelu hoidetaan julkisen liikenteen voimin. Vaikka koulu onkin kiven heiton päässä, harjoittelupaikkana toimiva vankila on kuitenkin sen verran kaukana, ettei sinne joka päivä viitsi kävellä (kokeilin toki sitäkin, kesti kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia).

Onneksi minulla on vajaan kahdenkymmenen vuoden kokemus pääkaupunkiseudun liikenteestä, auttaa aika paljon kun selvittelee toimintatapoja vaikkapa sitten Oslon alueen julkisen liikenteen toiminnasta. Toki sillä erotuksella, että kotimaassa kun täräyttää itsensä PK-seudulla lähes minkä tahansa pysäkin tai laiturin varteen, niin yleensä kulkupelin päätepysäkki on Helsingin keskustassa. Tai sitten siellä toisessa päässä. Toisinsanoen, liikenne on aika Helsinki- keskeistä. Vaan Oslopa sijaitseekin vuonon pohjukassa ja on levittäytynyt siitä kaikkiin ilmansuuntiin mihin se on maalla mahdollista. Näin ollen Oslon päärautatieasema ei ole päätepysäkki kovinkaan monelle junalle, vaan ne jatkavat siitä matkaa vielä vuonon toiselle laidalle. Haaste on se, että junan päätepysäkki ei siis ole Oslo, vaan vaikkapa Dal tai Drammen. Kun haluaan päästä kotikylääni Lilleströmiin, pitää minun osata valita juna, jonka päätepysäkki on Dal (tai joku muu monista). Drammen on väärällä puolella vuonoa, eikä minun lippuni vyöhykkeet sinne riittäisikään.

Linja-autot on tässä kivempia siinä mielessä, että niillä joita yleensä eniten tulen tarvitsemaan, on päätepysäkki joko Oslon bussiterminaalissa tai tässä kotikylässä Lilleströmmissä. Näin ollen, kun lähden harjoittelupaikan suuntaan, valitsen sen jonka päätepysäkki on Oslossa ja takaisin tullessa sen jonka päätepysäkki on Lilleströmissä. Jos en jaksa kävellä asemalle asti, lähtee tuosta ihan vierestä pari bussia joilla sinne pääsen, niinpä kotiin tulessa tarvitsee vain muistaa mikä sen bussin numero on ja hypätä kyytiin.

Suosin busseja, sillä niillä pääsee suoraan pysäkiltä toiselle ja kävelymatkaa kummassakin päässä on vähänlaisesti. Niiltä toki ottaa kauemmin viedä minut perille, sillä kiertävät jokaisen maitolaiturin, mutta tämän kestän siksi, että en jaksa vaihdella koko ajan liikennevälinettä. Voi keskittyä lukemiseen, tai siis nykyään kuuntelemiseen ja maisemiin.

Norjalainen lähijuna sisältä.

Kävin kuitenkin testailemassa myös junamatkustuksen ilot, sillä silloin kun ei tarvitse mennä töihin mutta haluaa päästä pääkaupunkiin hengailemaan, on juna järkevä vaihtoehto. Hitaampi juna tästä kotoasemalta Osloon huristaa noin 20min. ja pysähtyy joka asemalla. Nopeampi juna huristaa matkan 10min eikä pysähdy Lilleströmin ja Oslon välillä missään. Minulla ei yleensä ole kiire ja hyppään siihen junaan mikä nyt ekana sattuu lähtemään silloin, kun satun asemalle saapumaan. Suurin ero näiden kahden junan välillä onkin se, että hitaammassa voi katsella maisemia, nopeempi ajaa lähes koko matkan tunnelissa, joten ikkunasta heijastuu vain oma naama.

Tällainen kartta on pelastus silloin, kun ei ole ihan varma mihin suuntaan menevään junaan pitäisi hypätä. Vielä kun se näyttäisi vyöhykkeet, niin olisi täydellistä.

Mutta mites sitten lippuasiat? Homma toimii samoin kuin PK-seudullakin, eli puhelimeen on saatavissa paikallisen HSLn ja VRn yhdistelmän VYn mobiililippu ja aplikaatio jolla voi etsiä matkoja tai linjoja. Tämän nimi on #ruter. Lippuja saa kertalippuina tai erilaisina pidempiaikaisina variaatioina, ihan kuten Suomessakin. Maksaminen tapahtuu pankkitunnuksilla tai PayPal- tilillä. MobilePay ei käy, vaikka Danske Bank täälläkin operoi.
Oslon seutu on jaettu vyöhykkeisiin ja matkaa ostaessa pitää tietää, millä vyöhykkeillä aikoo suhailla, jos katsoo ennen ostoa reitin pisteestä A pisteeseen B, niin se kertoo kyllä, mitä vyöhykkeitä siinä on ja monellekko se lippu tarvitaan.

Itse matkustan kahden vyöhykkeen lipulla ja ostin sen ensimmäisen kerran 30 päivälle, jatko-ostokset riippuvat siitä, miten harjoittelu asettuu. Vaan muistuttakaa minua, etten enää koskaan märise Suomen julkisen liikenteen lippujen hinnoista.
Yksi lippu kahdelle vyöhykkeelle 90min maksaa 6,4€. Halvemmaksi minulle tuli ostaa 30 päivän lippu joka aikuiselta on 144,3€. Mainittakoon että samat liput pk-seudulla on 2,80€ 80min ja 65,3€ 30 päivän lippu. Itsehän olen viimeajat maksellut tuosta 30 päivän lipusta 35,9€ koska saan siihen opiskelija-alennuksen. Tuli siis sellainen reilu 100% korotus pakollisiin matkustuskuluihin. Vaan minkäs teet. Siksi kävin tänäänkin juna-ajelulla. Kun on perkele maksettu omaisuus lipusta niin sitähän käytetään sitten joka päivä, vaikka ei mihinkään tarvitsisi mennäkään.

No nyt sitten joku ihmettelee, että miksi en ostanut opiskelijalippua. No, VYllä opiskelijahintaisen lipun saa 16-30 vuotiaat täysipäiväiset opiskelijat. Vaikka olenkin teoriassa monimuoto-opiskelija, olisi sen ehkä voinut vielä selittää, mutta kun on viikon päästä 40 vuotias, niin siitä ei oikeen kymmentä vuotta pysty hävittämään millään. Eli minunkin oli vain myönnettävä tosiasiat, ja ostettava aikuisten lippu. En tiedä, onko tämä aikuisena olo nyt sittenkään niin haskaa. Kallista se ainakin on.

Ehkä siksi nää kaikki ajaa omilla sähköautoilla. Pitäsköhän sittenkin vuokrata auto?

P.S. Taidan lähteä tutustumaan metroon eli paikallisittain Tubeen. Kun on nyt kerran tuo lippu hankittuna.

Tämä leidi Oslon kuninkaallisen linnan puistosta on mun idoli, hän selkeesti jakssaa kulkea kaikkialle jalan.

FightClub in Norway

Mainittakoon tähän alkuun, että en ole tappelija. Siis fyysisesti. Sanansäilää saatan sitäkin enemmän heiluttaa, vaikka tokko olen siinä yhtään sen parempi kuin nyrkkienkään kanssa. Haluaisin ajatella, että kyse on kuitenkin enemmän kiihkeästä väittelystä kuin varsinaisesta tappelusta, mutta eihän sekään tietysti aina niin ole.

Nyt oli kuitenkin niin, että päästäkseen harjoitteluun norjalaiseen vankilaan, piti suoritaa itsepuolustuskurssi. Tämähän ei tietenkään ole mikään norjalainen erikoisuus, vaan pätee ko. ammatissa suurimmassa osassa maailmaa (en keksi, missä se ei pätisi, mutta voihan niinkin tietysti olla). Sinänsä siis tappelemisesta puhuminen on hiukan harhaan johtavaa, sillä kyse on itsepuolustuksesta jota säädellään lailla. Yksinkertaistaen: mikäli joku uhkaa yksilön henkeä ja terveyttä, on yksilöllä oikeus käyttää voimakeinoja (jopa rikoslaissa rikolliseksi toiminnaksi määriteltyja) päästäkseen pois uhkaavasta tilanteesta. Yksilön käyttämien voimakeinojen tulee olla suhteessa koettuun uhkaan. Oleellista on, että tarkoitus on päästä pois tilanteesta, ei jäädä tappelemaan.

Jä tätä sitten harjoittelin kaksi päivää mainittavalla menestyksellä mustelmien hankkimisessa.

Kädestä on pidetty kiinni ja koitettu raahata allekirjoittanutta.

Nämä mustelmat tulli "alleihin", en osaa sanoa miksi. Ehkä ne symppasi saman käden rannetta.

Itsepuolustus on tietysti hyvä taito osata. Eikä sitä voi kahden päivän pikakurssilla täydellisesti omaksua, kyse on kuitenkin tekniikoista jotka vaativat jatkuvaa ja pitkäaikaista harjoittelua. Tähän minulla ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia, ja jos ihan suoraan sanon, niin ei myöskään jälkikäteen mitään mielenkiintoa jatkaa esimerkiksi jonkin vastaavan harrastuksen parissa. En ole tappelija. Olen kasvanut siihen ajatukseen, että en tarvitse fyysistä väkivaltaa elämässäni mihinkään, että pärjään kyllä muuten, eikä minun tarvitse turvautua nyrkkiin. Tiedän, että tämä on etuoikeus. Tiedän myös, että se ei silti välttämättä mene niin, vaikka kuinka ajattelisin. Joten on ihan hyödyllistä osata puolustaa itseään. Vaikkakin tekniikka ei ole ihan hallussa.

Ja lopulta, kuten minulle on monelta eri taholta painotettu; kyse on korvien välistä. Se että opettelee jonkin tekniikan, ei tarkoita etteikö vaikkapa kuristusotteesta voisi päästä irti jollain muullakin tavalla. Opeteltu tekniikka kuitenkin valmistaa ko. tilanteeseen ja jos sellaiseen joutuu, ei ehkä ihan niin todennäköisesti hätäänny ja jähmety, vaan toimii. Tekniikalla tai ilman. Siitähän siinä lopulta on kyse. Että yllättävässikin tilanteessa (mitä ne tietysti hyvinkin usein on, jos joku käy kimppuun) pystyy toimimaan ja pelastamaan itsensä. Toivottavasti.

Mutta ei se koulutus tietysti tähän päättynyt, vaan jatkoa seuraa: Parin viikon päästä pitää vielä opetella ottamaan porukalla aggressiivinen asiakas haltuun. Mitähän siitäkin tulee?