Los Angeles jälimmäinen kerta

Ensimmäisen päivän todella nukuimme, viitsin nousta sängystä vasta puolen päivän aikaan. Mikäli hotellimaksuun kuuluisi aamiainen, olisin voinut nousta aikaisemmin, mutta muuten ei.
Teimme pienen kävelyretken lähistöllä ja totesimme ettei täällä ole mitään muuta kuin pikaruokaloita ja rahtikeskuksia.
Kartasta kuitenkin sitten hotellilla katsoin, että kyllä vain, pienen kävelyn päässä on kehuttu ravintola ja siitä vähän eteenpäin kauppa.
Tutkimusmatka osoitti kartan tiedot oikeaksi; sieltä löytyi oikeastaan pieni ostoskeskus, iso ruokakauppa (josta sai olutta, koska hotellilta sitä ei saa kuin baarista ja se maksaa enemmän kuin Suomen baareissa. Ja se on silloin kallista!)

Ravintola oli oikeastaan baari, mistä sai ruokaa. Mutta aivan loistava!! (Melody Bar&Grill)
Musiikki soi juuri hieman liian kovaa, mikä on hyvä. Ruoka oli perus baariruokaa, eli burgereita, pastaa, perussalaatteja ja leipiä. Ei siis mitään mikrossa lämmitettyä pizzaa kuten monissa kotikyläni baareissa ruoka määritellään.
Ruoka oli hyvää. Olut oli hyvää. Tunnelma oli mitä mainioin ja toivon että ehdimme tulla vielä uudestaan. Ja toivon että löydän vastaavan kotimaasta, järkevän matkan päästä että voin muuttaa sinne vapaa-ajallani.
Paikasta tuli vähän mieleen meidän kotinurkkien sporttibaari vuosia sitten, ennenkuin siellä alettiin soittaa Arttu Wiskaria ja tarjoilla mikrossa lämmitettyä pizzaa ruokana.

Seuraavana päivänä otimme bussin alle ja matkasimme kohti Griffit's Observatorya (Griffith Observatory).  Tai siis oikeastaan kolme bussia. Ajatuksena oli ostaa paikallinen matkakortti, johon voi sitten ladata arvoa tai ostaa vaikkapa yhden tai seitsemän päivän lipun. Aamun ensimmäisellä bussikuskilla ei kuitenkaan ollut kortteja joten maksoimme sitten muutkin matkat vaan ihan perinteisesti käteisellä. Ensi kerralla tietää että kortteja saa siis busseistakin ja se on kätevä siksikin, että käteisellä maksettaessa joudut joka bussissa maksamaan matkan uudestaan, vaihtosysteemiä ei ole, koska mitään lippujakaan et saa. Tai siis vaihto toimii ainoastaan jos sulla on sellainen kortti.
Aluksi ajattelin, että joukkoliikenteen käyttö olisi kauheen hankalaa, mutta ei se sitten ole sen hankalampaa kuin pk-seudullakaan. Itseasiassa päinvastoin: netistä voi etukäteen suunnitella reitin, riittää kun tietää mistä lähtee ja mihin menee, suurinpiirtein (tämähän toimii kotimaassakin). Busseissa on automaattiset kuulutukset jotka kertovat mikä on seuraava pyskäkki ja ne näkyy vielä näytöllä bussin etuosassa. Hirmuisen kätevää varsinkin turistille, kun tiedät pysäkin nimen, mutta et ole ihan varma missähän kohtaa se on (tämän haluan myös Suomeen!! Ne pysäkin nimet on kärpäsenkakan kokoisilla kirjaimilla, ja jos et ole ihan varma mihin olet menossa, joudut kyttimään kokoajan ikkunasta maamerkkejä! Toki voi kysyä kuljettajalta, mutta ainakin kaksi viimeistä kertaa kun olen yrittänyt, emme ole löytäneet yhteisymmärrystä kuljettajan kassa.). Bussikuskit on täällä kuten Suomessakin; joko aivan loistavia asiakaspalvelioita, tai sitten ihmeellisiä mörököllejä, välimuotoja ei ole. Toki, mörököllejä on täällä tullut vastaan vähemmän kuin kotikylällä, mutta onhan busseja käytettykin vähemmän täällä, toistaiseksi.

Itse observatorio oli ihan hauska. Sisäänpääsymaksua ei ole, mutta jos haluaa mennä planetaarioon katsomaan elokuvaa, siitä pitää pieni summa maksaa. Mitään uutta ja mullistavaa siellä ei ollut, Heurekassa on kotimaassa nämä nähty jo moneen kertaan. Mutta siis toimiva konsepti. Ja hienolla paikalla, Hollywood:in kukkuloilla ja nyt sain kuuluisasta kyltistäkin otettua ihan kunnollisen kuvan.

Iltapalalle menimme siihen samaiseen baariin. Edelleen kymmenen pistettä sekä ruoasta että palvelusta ja vielä ekstrat musiikista. Olimme höveliä, ja jätimme tälläkin kertaa "liikaa" tippiä, vaikka eikai sitä voi liikaa tipata!

Kolmas päivä oli rantapäivä.
Otimme taas bussin, näppärästi viereiseltä bussiterminaalilta ja suuntasimme Manhattan Beach:lle. Kuski tosin suositteli viereistä Hermosa Beach:ä, siellä oli kuulemma Fiesta, joten kun hän ystävällisesti lupasi jättää meidät oikealle pysäkille päätimme mennä Fiestaan. Ja matka ei ollut pitkä takaisin Manhattanille, joten sen vaikka kävelee jos niikseen tulee.

Vinkki englanninkielen kanssa hapuileville:
Monissa palvelualan hommissa täällä, kuten nyt vaikka taxikuskeina tai linja-autokuskeina, kaupan kassalla etc. on ihmisiä, jotka puhuvat murtaen, aksentilla, ja joskus jopa todella vähän englantia. Tämä ei ole ongelma, asiat on saatu aina hoidettua ja viestit puolin ja toisin perille.
Mutta on mielenkiintoista huomata, kuinka sitä itsekin ajattelee, että kun menee maahan jossa puhutaan englantia, niin kaikki muut puhuvat sitä täydellisesti paitsi minä. Näinhän asia ei ole, ja varsinkin engalnninkielen kanssa lienee vaikeaa määritellä, mikä on täydellistä englantia ja mikä ei.
Lisäksi monet äidinkielenään englantia puhuvat ovat kehuneet meidän englanninkielen taitoa. Se saattaa toki olla vain kohteliaisuus, mutta ehkä vähän myös sitä perisuomalaista itsekriittisyyttä, että ei voi puhua jos ei osaa täydellisesti.
Vaan enhän minäkään täydellistä suomea puhu, ja se on sentään äidinkieleni. Enkä oleta, että ulkomaalainen joka on opiskellut kielen, puhuisi täydellistä suomea.

Rannalla kävimme sitten tarkastamassa Fiestan ja kävelimme rantakatua pitkin Manhattan Beach:lle. Me ei olla mitään rantaleijonia, joten ei tullut otettua pyyhettä ja bikinejä mukaan, mutta kävelimme sitten eestaas hieman ylempänä olevia katuja joissa oli (Memorial Day:stä huolimatta) lähes kaikki liikkeet ja ravintolat auki.
Löysin kirjakaupan. Ja koska olen sellaisessa töissä kotimaassani, halusin toki käydä tutustumassa tähän paikalliseen. Se oli kiva ja pieni ja siellä oli tunnettuja kirjoihin ja lukemiseen liittyviä lainauksia seinillä (tahtoo meille kanssa!!).
Ostin kolme kirjaa, koska en ole ostanut itselleni vielä mitään, näistä kaksi käsitteli venäjän matkailua, mikä on tavallaan hauskaa, koska venäjä aiheisia kirjoja löytyy kyllä suomestakin ihan riittämiin (ja olen ne melkein kaikki lukenutkin). Mutta nämäpä onkin yhdysvaltalaisen kirjailijan ja vaikka sivuaakin nykypolitiikkaa ja historiaakin, niin keskittyy kuitenkin enemmän Siperian radan tuntumaan, ja saattaa olla että seuraavaksi menen sinne, joten onhan se nyt kiinnostavaa lukea erimaalaisen mielipiden asiasta (seliseli, aina pitää pystyä perustelemaan itselleen miksi tekee ostoksen).

Kirjakauppias oli mainio. Hän oli kuunnellut paljon suomalaista Turisas yhtyettä ja sitä kautta keksinyt että hänen on mentävä suomenkielen kursseille. Muutaman sanan hän osasikin. Suomeen hän ei ollut vielä päässyt matkustamaan, vaikka Saksassa olikin käynyt. Toivotimme hänet tervetulleeksi.

Viimeisenä päivänä kuljeskelimme hieman lähiseudulla, istuimme hotellin aulassa päivittämässä blogia ja harmittelimme sitä, että lomat aina loppuu. Vaikka niin kai niiden pitääkin, muutehan ne ei olisi lomia vaan arkielämää.

Route 1 to Los Angeles

     San Franciscosta lähdettäessä odotin jännityksellä tieosuutta, olin juuri lukenut hesarin kirjoituksen aiheesta ja koitin tarkkailla, olenko toimittajan kanssa samaa mieltä. Alkuun ei kyllä niin hurjia kurveja näkynyt kuin tiellä aikaisempina päivinä, mutta väkeä oli sitäkin enemmän, maine siis pitää paikkansa.
Senkin huomasin, että ystävällinen ajokulttuuri, jossa päästetään perässätulijat ohi jos itse ajaa hissukseen ja ihastelee maisemia, jäi San Franciscoon. Tällä tien tunnetummalla pätkällä ei muista autoilijoista piitattu ja jonoa kertyi aika ajoin pitkästikin. Onneksi ei ole kiire mihinkään.

Maisemat oli kyllä mahtavia tässäkin tiellä. Kerran pysähdyimme katselemaan valaan pärskähtelyä ja toisen kerran kun bongasimme merinorsujen katselupaikan. Luulin että niitä on siellä pari, mutta oli niitä vähän enemmän..

Nämä kaverit haisi ihan tolkuttoman pahalle, mutta oli niitä mainio seurata. Koko ajan jotain hässäkkää menossa osalla, ja toiset köllötteli ihan unessa seljällään kylki kyljessä. Mainioita otuksia!

Illaksi pääsimme hotellille ja oikeastaan vähän harmitti, että oltiin vain yksi yö. Oikein mukavan tuntuinen paikka. Mutta jos nyt jotain moitittavaa on löydettävä niin vessapaperi rulla oli laitettu telineeseen väärinpäin (tiedätte kyllä miten päin sen kuuluu olla!!). Niin ja aamiaisella ei ollut kuin hiilihydraatteja ja sokereita, mutta muuten aivan ihana paikka. (http://www.bestwesterncasagrande.com/)

Seuraavanä päivänä ajettiin vielä pari tuntia Los Angelesiin, otettiin hotelli läheltä lentokenttää, palautettiin auto ja käveltiin vähän edelliskerran maisemissa. Suunnitelmissa oli käydä Griffith Observatoryssä, mutta jotenkin päivä hukkui johonkin ja päätimme mennä sinne sunnuntaina (jolloin siellä on varmaan kaikki, kun on Memorial Day viikonloppu). Taksi hotellille ja nukkumaan. Huomenna on uusi päivä ja sen aiomme nukkua!

 

San Francisco

Aamusta ylös ja aamupalan hakuun, eli siis kahvin, hotellin palveluihin kun ei aamiainen kuulunut. Kahvin voimin kävelimme pari mailia laitureille ja kävimme toteamassa että seuraava vapaa reissu Alcatrazille on ensi viikon keskiviikkona. No, me olemme silloin jo Suomessa, että jäi nyt sitten käymättä tällä kertaa.
Toki oli tiedossa, että kannattaa varata liput etukäteen, mutta kokeiltiin riskillä ja nyt kävi näin.
Läksimme sitten kävelemään laitureilla ja suuntana epämääräisesti Golden Gate puisto.



Niin lähellä mutta niin kaukana.

 Ihailtiin vähän sukellusvenettä ja kaupunkimaisemaa. Tuuli oli pirullinen, mutta epäilyttävistä pilvistä huolimatta ei saatu sadetta niskaamme.

Käveltiin jonkin matkaa, tai aika pitkästikin kohti siltaa, mutta jossain vaiheessa tulimme siihen tulokseen, että se on silta. Se on nähty ja sen yli ajettu ja voisi olla kiinnostavampaa mennä takaisin kohti kaupunkia, katuja ja ravintoloita. Näin teimme.

Myöhemmin hotellilla pohdimme, missähän on se kuuluisa tienpätkä joka tulee alamäkeen hirmuisilla kurveilla. Kävi ilmi, että sen nimi on Lombard street ja että me asuimme kyseisen kadun varrella. Sinne oli meiltä hotlalta 1,9mailia matkaa, mutta emme vain sattuneet kulkemaan siitä päivällä kaupungilla seikkaillessa.
No kappas, ei muuta kun aamulenkille sitten kadun päähän, onhan se nyt nähtävä kun kerran kaupungissa ollaan.

 Kevyt aamulenkki vaihtui kunnon urheiluksi kun kävi ilmi, että tottahan alamäkeä katsomaan mennessä on ensin kivuttava ylämäkeen. Ja ei ollut mikään pikku nousu; R. arvioi että 12-15% olisi tiessä nousua ja melkein sai kävellessä käsiä käyttää apuna ylämäkeen mennessä. No, tulihan treenattua reisi ja pohjelihaksetkin heti aamusta.

Kippurakatu tuli kuitenkin nähtyä ja käveltyä alas sekä takaisin ylös.
Ja sitten takaisin hotellille ja nokka kohti Los Angelesia. Meillähän jäi vähän vähän aikaa Redwoodiin ja San Franciscoon, mutta tuli sen verran tutustuttua, että voi sanoa haluavansa joskus uudestaan takaisin. Ja se Alcatraz jäi vähän kutkuttelemaan..

Route 1 to San Francisco

     Kun Highway 101 jatkaa sisämaahan päin ja palaa hetkeksi rannikolle San Franciscon kohdilla Route 1 erkanee kohti rantaa Legget:in kohdilla. Ihan juuri heti tien alussa on maailmallakin tunnettu nähtävyys; puu jonka läpi voi ajaa autolla. Maksaa $5 (vuosipassi ei käy tähän), ja mehän mentiin koklaamaan.

Tämä n.2400 vuotta vanha puu kasvoi ja kukoisti iloisesti, vaikka alaosaan jyrsityn kolon läpi ajoi jatkuvalla syötöllä porukkaa. Tämä taisi olla reissun ainoa kerta kun oli onni, ettei meillä ollut isompaa autoa vuokrattuna.

Tie jatkui ensin metsän läpi mutkaisena nousuna ja sitten yhtä mutkaisena laskuna. Paljon 25mph ei voinut ajaa ja oman jännityksensä toivat vielä vastaan huristelevat tukkirekat. En muista koko lyhyen autoilijan elämäni aikana käänneelleeni niin paljon rattia kun tällä tiellä kääntelin, vaan oli se sen arvoista! Aivan mielettömän hauskaa, vaikka varmaan puolet maisemista jäi nekemättä kun piti oikein keskittyä siihen mitä teki.

 Puolivälissä matkaa saatiin jopa vähän aurinkoa seuraksi, mutta kyllä ne pilvet meidät sitten San Franciscosta taas löysivät.
Pari kertaa pysähdyttiin ihastelemaan merta. On se vaan valtava.

Illaksi ehdittiin San Franciscoon. Meinasi tulla hotlan kanssa ongelmia, kun ei tajuttu niiden olevan niin kysyttyjä arkipäivinäkin, mutta löysimme toki yhden. Hauskasti näissä isoissa kaupungeissa sellaisesta mörskästä mistä olisi valmis maksamaan ehkä maksimissaan $50 saa maksaa $100 yöltä, mutta näin se vaan on, minkäs teet. Palvelu toki oli kohtalaista, riippuen vähän siitä kuka oli töissä.

Seuraavan päivän missio oli kokeilla onnea Alcatrazin kanssa ja hengailla ympäriinsä kaupungissa.

Redwoods

     Täällä meillä oli tasan ja yksi tavoite; nähdä mahdollisimma isoja puita.
Toinen tavoite tuli myös saavutetuksi..



Karhunpentuhan se siinä.

Kävimme hakemassa luvan ja lukkokoodin Tall Tree Trail:lle ja noin satametriä portin jälkeen oli heinikossa kaksi karhunpentua syömässä heinää. Emoa ei näkynyt, ja olin oikein onnellinen että istuin autossa turvassa. Mutta onhan ne nyt vaan söpöjä!

Muutama maili kuoppaista hiekkatietä ja tultiin polun alkuun. Tämähän oli taas laskeutumista alaspäin, n.500feet oli pudotus. Onneksi tuli katseltua maisemat alas mennessä, koska ylöspäin tultaessa ei kyllä jaksanut tuijotella kuin omia kengänkärkiään.

Mäen altahan olisi taas lähtenyt useampikin polku ja myös yöpyminen metsässä (karhujen ja puumien seassa) oli mahdollista. Me käveltiin lyhyt luuppi ja rämmittiin sitten takaisin ylös, siinäkin näki ihan mukavasti isoja puita. Ja siis ihan järettömän isoja. Ja tuhansia vuosia vanhoja. Taas yksi asia, mitä aivot ei melkein pysty käsittämään.

Eväät syötiin autossa karhujen pelossa ja sitten huristeltiin Fortunan kylään. Mukavan oloinen, maalaishenkinen pikkukylä, tai kaiketi se kaupunki oli.
Seuraavan päivän tavoite oli päästä San Franciscoon.

Highway 101

Ensimmäinen päivä:

Raikkaan vuoristoilman jälkeen alkoi alamäki. Huristelimme Tyynen Valtameren rantaan ja läksimme ajamaan sitä alespäin. Ensin Highway 101:stä ja myöhemmin Highway 1:stä (josta hesari oli muuten pari viikkoa sitten kirjoittanut kauniisti). Ensimmäisenä määränpäänä Newport Oregonissa.

R. innostui kuvaamaan siltoja. Päivä oli alkuun vähän pilvinen, mutta kyllä se aurinko sitten Newportissa jo näyttäyityi. Muuten ei oikeastaan tehtykään muuta kun ajettiin, tai siis minä ajoin. Välillä pysähdyttiin rannalle ottamaan kuvia merestä ja no, rannasta.

Harmahtava ilma loi oivat puitteet paikoitellen aika jylhänkin rannikon tarkasteluun. Ei näillä rannoilla varsinaisesti löhöillä tahtoisi, ainakaan noissa keleissä ja näin kylmänarkana, mutta voisi sitä johonkin tuulen suojaan asettua tuijottelemaan maisemia ja ehkä lukaisemaan kirjasta välillä luvun, pari.

Tai jos tahtoisi lennättää leijaa! Tuuli oli siihen ainakin omiaan. Tai jos olisi koira, sen voisi viedä juoksemaan rannalle. Täällä kun ei ole sellaisia pikkumaisia sääntöjä ettei koiria saisi tuoda rannalle. Ilmeisesti täällä koirat eivät pilaa uimavettä, kuten armaassa kotimaassa näyttäisi käyvän.. Tai sitten sitä vettä on vaan niin paljon enemmän, kuten rantaakin, ettei kukaan oikeesti jaksa välittää.

Newport, kuten monet muutkin rannikon kaupungit on mukavan pikkuisia, yhden ison pääkadun varteen keskittyneitä kyliä enemmänkin. Voisin pysähtyä viikoksi jokaiseen, enkä varmasti kokisi tylsää hetkeä, koska jos ei rannalla, niin sisämaassa oli aina jotakin luontopolkua, historiallista paikkaa, rakennettua paikallista nähtävyyttä..
Länsirannikon koluamiseen saisi helposti käytettyä yhden ihmiselämän.

Toinen päivä:

Silta ja rantaa. Päivä alkoi siihen mihin edellinen loppui.
Meillä oli aamukahvi tapaaminen Yachats:ssa. Olimme saaneet Sointulasta viestiä ja yhteystiedot ja menimme tapaamaan sukulaista joka työskentelee läheisessä luonnonpuistossa. Tapasimme Green Salmon Cafe:ssa, joka oli aivan mahtava paikka! Vaikka R. oli sitä mieltä että se haiskahti vähän liikaa hipstereille, eikä listalla ollut ihan "vain kahvia" (jota toki sai, kun pyysi), niin tunnelma oli katossa, palvelu loistavaa ja vaikka jono oli ovelle asti ei haitannut yhtään.
Jonossa kävi niin, että kun tuli meidän vuoromme ja kassahenkilö tietysti aksentista huomasi ettei olla paikallisia, kysyi mistä ollaan ja kertoi parhaat nähtävyydet lähistöllä. Meidän perässä jonottanut mies kysyi sitten, olimmeko siis Suomesta. Kun myönsimme, hän äityi kertomaan että hänellä on Seppo niminen kaveri Suomessa ja että hän on tulossa syksyllä Suomeen. Hän itse oli puolalainen.
Kaikkiin sitä törmääkin maailmalla.

No mutta, istuimme sukulaisen kanssa tunnin verran kahvilassa ja keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Saimme pari hyvää vinkkiä missä käydä matkalla ja aivan liikaa informaatiota Alaskan matkailusta (mikä tarkoittanee, että sinne on kohta lähdettävä myös). Juttuahan olisi riittänyt vaikka iltaan asti, mutta meillä kaikilla oli aikataulut, joten sanoimme heipat, ja jatkoimme matkaa.

Yksi vinkki, oli kurvata Cape Perpetuan "puistoon". Sinne ajettiin jyrkkää ja kippuraista tietä ja ylhäällä odotti mahtava näköala. Sieltä huipulta toisen maailmansodan aikaan tarkkailtiin japanilaisten lähettämiä "kuumailmapallo" palopommeja. Näiden härpättimien tarkoitushan oli sytyttää metsät tuleen ja aiheuttaa näin suurta tuhoa, harmillisesti alueen metsät ovat sademetsiä, joten niitä on kohtalaisen vaikea sytyttää tuleen, eikä siinä onnistuneet japanilaisetkaan.
Toki, metsäthän palaa aina aika ajoin, ja se on itseasiassa joidenkin puulajien lisääntymisen kannalta elintärkeää; siemenet ei pääse itämään, ellei niiden kuorta ensin riko jokin, kuten erittäin suuri lämpötila.

Toinen suositus näkyikin jo ylhäältä väijymispaikalta, mutta mentiin toki lähemmäksikin. Vesi on kovertanut kallioon onkaloita, ja kun aallot osuvat sopivasti, ilmoille suhahtaa vesipatsas. Nimenomaan suhahtaa, koska juuri sellaisen äänen se piti.
Tässä jäätiin myös ihailemaan valasta, joka oli ihan rannan tuntumassa. Eihän siitä toki näkynyt kuin selkää ja vesisuihkauksia aika-ajoin, mutta kuitenkin.

Yöksi ajoimme Crescent City:n.
Seuraavana päivän ohjelmassa oli Redwoods National Park. Aika oli kadonnut jonnekin, ja kävi ilmi, että emme ehtisi viettää aikaa Redwoodissa kuin päivän, mikäli mielimme käydä San Franciscossa muutenkin kuin kääntymässä. Vaan ei hätää, meillä oli kartta ja siitä valkkasimme sen polun mikä kuulosti sisältävän mahdollisimman paljon isoja puita..