Raikkaan vuoristoilman jälkeen alkoi alamäki. Huristelimme Tyynen Valtameren rantaan ja läksimme ajamaan sitä alespäin. Ensin Highway 101:stä ja myöhemmin Highway 1:stä (josta hesari oli muuten pari viikkoa sitten kirjoittanut kauniisti). Ensimmäisenä määränpäänä Newport Oregonissa.
R. innostui kuvaamaan siltoja. Päivä oli alkuun vähän pilvinen, mutta kyllä se aurinko sitten Newportissa jo näyttäyityi. Muuten ei oikeastaan tehtykään muuta kun ajettiin, tai siis minä ajoin. Välillä pysähdyttiin rannalle ottamaan kuvia merestä ja no, rannasta.
Harmahtava ilma loi oivat puitteet paikoitellen aika jylhänkin rannikon tarkasteluun. Ei näillä rannoilla varsinaisesti löhöillä tahtoisi, ainakaan noissa keleissä ja näin kylmänarkana, mutta voisi sitä johonkin tuulen suojaan asettua tuijottelemaan maisemia ja ehkä lukaisemaan kirjasta välillä luvun, pari.
Tai jos tahtoisi lennättää leijaa! Tuuli oli siihen ainakin omiaan. Tai jos olisi koira, sen voisi viedä juoksemaan rannalle. Täällä kun ei ole sellaisia pikkumaisia sääntöjä ettei koiria saisi tuoda rannalle. Ilmeisesti täällä koirat eivät pilaa uimavettä, kuten armaassa kotimaassa näyttäisi käyvän.. Tai sitten sitä vettä on vaan niin paljon enemmän, kuten rantaakin, ettei kukaan oikeesti jaksa välittää.
Newport, kuten monet muutkin rannikon kaupungit on mukavan pikkuisia, yhden ison pääkadun varteen keskittyneitä kyliä enemmänkin. Voisin pysähtyä viikoksi jokaiseen, enkä varmasti kokisi tylsää hetkeä, koska jos ei rannalla, niin sisämaassa oli aina jotakin luontopolkua, historiallista paikkaa, rakennettua paikallista nähtävyyttä..
Länsirannikon koluamiseen saisi helposti käytettyä yhden ihmiselämän.
Toinen päivä:
Silta ja rantaa. Päivä alkoi siihen mihin edellinen loppui.
Meillä oli aamukahvi tapaaminen Yachats:ssa. Olimme saaneet Sointulasta viestiä ja yhteystiedot ja menimme tapaamaan sukulaista joka työskentelee läheisessä luonnonpuistossa. Tapasimme Green Salmon Cafe:ssa, joka oli aivan mahtava paikka! Vaikka R. oli sitä mieltä että se haiskahti vähän liikaa hipstereille, eikä listalla ollut ihan "vain kahvia" (jota toki sai, kun pyysi), niin tunnelma oli katossa, palvelu loistavaa ja vaikka jono oli ovelle asti ei haitannut yhtään.
Jonossa kävi niin, että kun tuli meidän vuoromme ja kassahenkilö tietysti aksentista huomasi ettei olla paikallisia, kysyi mistä ollaan ja kertoi parhaat nähtävyydet lähistöllä. Meidän perässä jonottanut mies kysyi sitten, olimmeko siis Suomesta. Kun myönsimme, hän äityi kertomaan että hänellä on Seppo niminen kaveri Suomessa ja että hän on tulossa syksyllä Suomeen. Hän itse oli puolalainen.
Kaikkiin sitä törmääkin maailmalla.
No mutta, istuimme sukulaisen kanssa tunnin verran kahvilassa ja keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Saimme pari hyvää vinkkiä missä käydä matkalla ja aivan liikaa informaatiota Alaskan matkailusta (mikä tarkoittanee, että sinne on kohta lähdettävä myös). Juttuahan olisi riittänyt vaikka iltaan asti, mutta meillä kaikilla oli aikataulut, joten sanoimme heipat, ja jatkoimme matkaa.
Yksi vinkki, oli kurvata Cape Perpetuan "puistoon". Sinne ajettiin jyrkkää ja kippuraista tietä ja ylhäällä odotti mahtava näköala. Sieltä huipulta toisen maailmansodan aikaan tarkkailtiin japanilaisten lähettämiä "kuumailmapallo" palopommeja. Näiden härpättimien tarkoitushan oli sytyttää metsät tuleen ja aiheuttaa näin suurta tuhoa, harmillisesti alueen metsät ovat sademetsiä, joten niitä on kohtalaisen vaikea sytyttää tuleen, eikä siinä onnistuneet japanilaisetkaan.
Toki, metsäthän palaa aina aika ajoin, ja se on itseasiassa joidenkin puulajien lisääntymisen kannalta elintärkeää; siemenet ei pääse itämään, ellei niiden kuorta ensin riko jokin, kuten erittäin suuri lämpötila.
Toinen suositus näkyikin jo ylhäältä väijymispaikalta, mutta mentiin toki lähemmäksikin. Vesi on kovertanut kallioon onkaloita, ja kun aallot osuvat sopivasti, ilmoille suhahtaa vesipatsas. Nimenomaan suhahtaa, koska juuri sellaisen äänen se piti.
Tässä jäätiin myös ihailemaan valasta, joka oli ihan rannan tuntumassa. Eihän siitä toki näkynyt kuin selkää ja vesisuihkauksia aika-ajoin, mutta kuitenkin.
Yöksi ajoimme Crescent City:n.
Seuraavana päivän ohjelmassa oli Redwoods National Park. Aika oli kadonnut jonnekin, ja kävi ilmi, että emme ehtisi viettää aikaa Redwoodissa kuin päivän, mikäli mielimme käydä San Franciscossa muutenkin kuin kääntymässä. Vaan ei hätää, meillä oli kartta ja siitä valkkasimme sen polun mikä kuulosti sisältävän mahdollisimman paljon isoja puita..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti