Ostamastani kartasta olimme katsoneet reitin Ribbon Lake:lle, matkaa noin 5km suunta. Tämä siis vähän takametsissä, ei mitään pikkukengissä käveltävää maastoa.
Reippaina läksimme matkaan, vaikka viereinen alue olikin suljettu karhujen takia. Ensimmäisen kilometrin jälkeen aloin kaivata kiikareita, koska horisontissa häämötti jotain epäilyttävää; kävi ilmi, että kiikarit eivät olleet mukana (luulin että ne jäi hotelliin, mutta ne olikin ruokakassissa autossa. Mitään evästä ei yltiövarovaisina otettu mukaan, koska karhut.). Onneksi epäilyttävä häämötys osoittautui linnuiksi.
Viimeisessä kuvassa on karhun jälki. Ei olla ammattilaisia, niin jäi tulitikkuaski laittamatta kylkeen (eikä sitä olisi kyllä ollutkaan). Jännästi tunnelma tiivistyy, kun karhun läsnäolon mahdollisuus realisoituu. Pohdimme, että ehkä siksi, kun ei ole koskaan karhua luonnossa kohdannut, eikä osaa sanoa miten reagoisi. Eikä ole varmuutta siitä, että osaa homman ja kyllä siitä selviää. Ei sillä että haluaisinkaan kohdata. Onneksi tämän lähemmäksi karhua emme tälle reissulla pääseet.
Tarkoituksemme oli siis käppiä Ribbon lake:lle, mutta siinä kolmen ja puolen kilsan jälkeen näimme neljä kakkakasaa kahden metrin alueella polulla, ja kun biisonin jälkiä ei näkynyt, tulkitsimme ne karhunpalleroiksi. Lisäksi ne näyttivät kohtuu tuoreilta, ja siinä vaiheessa meni tulevilta erähessuilta sisu kaulaan ja käännyimme ympäri.
Koska vaellushaluja kuitenkin oli, rämmimme lumessa (jota oli muuten enemmän kuin Espoossa talvella) kohti eteläpuolen nähtävyyksiä ja kanjonin reunaa pitkin kulkevaa polkua. Lopulta reitistä tuli oikeestaan pidempi, kuin alunperin oli aikomus. Mutta ei se mitään.
Tähän patikkaan meni aikaa noin nelisen tuntia ja takki oli aika tyhjä sen jälkeen. Osaltaan varmaan vaikutti sekin, että oli kuljeskellut kolme päivää metsissä useampia kymmeniä kilometrejä ja monia tunteja. Ja tietty se, että oltiin aika korkeella; korkeen paikan leiri tuli tästäkin reissusta..
Siitä huolimatta, päätettiin vielä käväistä Ice lake:lla matkalla takaisin hotellille. Se patikka nyt oli vähän reilu kilometri suuntaansa, mutta lunta oli niin paljon, että R:n kuivuneet sukat kastuivat uudestaan.
Järvi oli todella jäässä, mikä ei nyt suomalaiselle ole mikään varsinainen ihmetyksen aihe.
Takaisin tarpoessa vastaan tuli pariskunta; mies kysyi oliko järvi vielä paikallaan. Vastasimme että näytti olevan. Hän sitten aksentin perusteella kysymään että mistä olemme, ja kun kuuli, vastasi selvällä suomenkielellä että "minä puhun vähän suomea". Toki hän sitten lisäsi, että se on ainoa mitä hän enää muistaa. Hän oli ollut viisitoistavuotta sitten Suomessa lähetyssaarnaajana, mormoni siis.
Hänen vaimonsa taas tiesi kertoa, että meillä oli käynyt tuuri, sillä tänä vuonna Yellowstone:ssa ja Wyoming:ssa muutenkin oli ollut ennätys vähän lunta, normaalisti edes tälle järvipolulle ei olisi lumen takia päässytkään.
Että sellaisia viimeisen päivän kohtaamisia metsässä.
Reippaina läksimme matkaan, vaikka viereinen alue olikin suljettu karhujen takia. Ensimmäisen kilometrin jälkeen aloin kaivata kiikareita, koska horisontissa häämötti jotain epäilyttävää; kävi ilmi, että kiikarit eivät olleet mukana (luulin että ne jäi hotelliin, mutta ne olikin ruokakassissa autossa. Mitään evästä ei yltiövarovaisina otettu mukaan, koska karhut.). Onneksi epäilyttävä häämötys osoittautui linnuiksi.
Viimeisessä kuvassa on karhun jälki. Ei olla ammattilaisia, niin jäi tulitikkuaski laittamatta kylkeen (eikä sitä olisi kyllä ollutkaan). Jännästi tunnelma tiivistyy, kun karhun läsnäolon mahdollisuus realisoituu. Pohdimme, että ehkä siksi, kun ei ole koskaan karhua luonnossa kohdannut, eikä osaa sanoa miten reagoisi. Eikä ole varmuutta siitä, että osaa homman ja kyllä siitä selviää. Ei sillä että haluaisinkaan kohdata. Onneksi tämän lähemmäksi karhua emme tälle reissulla pääseet.
Tarkoituksemme oli siis käppiä Ribbon lake:lle, mutta siinä kolmen ja puolen kilsan jälkeen näimme neljä kakkakasaa kahden metrin alueella polulla, ja kun biisonin jälkiä ei näkynyt, tulkitsimme ne karhunpalleroiksi. Lisäksi ne näyttivät kohtuu tuoreilta, ja siinä vaiheessa meni tulevilta erähessuilta sisu kaulaan ja käännyimme ympäri.
Koska vaellushaluja kuitenkin oli, rämmimme lumessa (jota oli muuten enemmän kuin Espoossa talvella) kohti eteläpuolen nähtävyyksiä ja kanjonin reunaa pitkin kulkevaa polkua. Lopulta reitistä tuli oikeestaan pidempi, kuin alunperin oli aikomus. Mutta ei se mitään.
Tähän patikkaan meni aikaa noin nelisen tuntia ja takki oli aika tyhjä sen jälkeen. Osaltaan varmaan vaikutti sekin, että oli kuljeskellut kolme päivää metsissä useampia kymmeniä kilometrejä ja monia tunteja. Ja tietty se, että oltiin aika korkeella; korkeen paikan leiri tuli tästäkin reissusta..
Siitä huolimatta, päätettiin vielä käväistä Ice lake:lla matkalla takaisin hotellille. Se patikka nyt oli vähän reilu kilometri suuntaansa, mutta lunta oli niin paljon, että R:n kuivuneet sukat kastuivat uudestaan.
Järvi oli todella jäässä, mikä ei nyt suomalaiselle ole mikään varsinainen ihmetyksen aihe.
Takaisin tarpoessa vastaan tuli pariskunta; mies kysyi oliko järvi vielä paikallaan. Vastasimme että näytti olevan. Hän sitten aksentin perusteella kysymään että mistä olemme, ja kun kuuli, vastasi selvällä suomenkielellä että "minä puhun vähän suomea". Toki hän sitten lisäsi, että se on ainoa mitä hän enää muistaa. Hän oli ollut viisitoistavuotta sitten Suomessa lähetyssaarnaajana, mormoni siis.
Hänen vaimonsa taas tiesi kertoa, että meillä oli käynyt tuuri, sillä tänä vuonna Yellowstone:ssa ja Wyoming:ssa muutenkin oli ollut ennätys vähän lunta, normaalisti edes tälle järvipolulle ei olisi lumen takia päässytkään.
Että sellaisia viimeisen päivän kohtaamisia metsässä.
Aivan huikeita maisemia ja mukavia kohtaamisia mukavien ihmisten kanssa. "Do not run"... taitaisi olla meikäläisellä ensimmäinen reaktio karhun kohdatessa tai sitten jäätyisi aivan totaalisesti. Mukavaa sujuvaa tekstiä mukava lukea, on kuin olisi taas matkassa mukana :)
VastaaPoistaSItä yhteiskuvaa jäin kaipaamaan.. ;)