Sointula 3. päivä

     Sunnuntaina, äitienpäivänä kävimme "markkinoilla". Tai olisiko ne myyjäiset? Kaupan oli leivonnaisia ja kasveja ainakin ja lisäksi arvontaa. Myös purilaisia sai ostaa ja kahvia+kakkua tietenkin. Voitot menee paikalliseen senioritoimintaan ja myytävät tuotteet oli lahjoitettu saaren asukkaiden toimesta. Myöskin tapahtumassa työskentelevät olivat vapaaehtoisina paikalla.
Moni asia saarella tapahtuu vapaaehtoisten voimin: museo esimerkiksi, on auki kesäkaudella neljä tuntia päivässä ja sitä pyörittää muutama vapaaehtoinen kahden tunnin vuoroissa.
Samoin erilaiset tapahtumat, kuten vaikka markkinat, pistetään pystyyn yhteisvoimin ja tuotot käytetään ennalta sovittuun paikkaan. Milloin mihinkin nyt rahallista panostusta tarvitaan. Ihmiset myös lahjoittavat osaamistaan yhteisön hyväksi; vaikkapa sitten tekemällä hautausmaan portin yläpuolelle kauniin metallisen kaaren. Hautausmaata hoidetaan muuten vapaaehtoisten voimin.

Tämä pisti minut miettimään yhteisöllisyyttä. Mikä on optimaalisen yhteisön maksimi koko? Koska voin arvata, että tarpeeksi paljon ihmisiä ja tämän kaltainen yhteen hiileen puhaltaminen, yhteisten asioiden hoitaminen, lakkaa. Jos yhteisössä on vaikka kymmenen henkeä jotka ei osallistu, se on vielä siedettävää, mutta jos määrä kasvaa, sanotaan vaikka viiteenkymmeneen henkilöön, ei ne muutkaan enää viitsi näiden osallistumattomien puolesta tehdä asioita.

Tarina kertoo, että kylällä asui joskus aikanaan paikallinen juoppo. Tällä raukalla ei ollut juuri rahaa eikä omaisuutta ja oma kotikin puuttui. Kyläläiset rakensivat hänelle sellaisen. Nykyään se toimii yhdistettynä nuorten vapaa-ajan viettopaikkana ja kuntosalina.
Juuri eilen luin Hesarista artikkelin siitä, kuinka ihmiset eivät halua kodittomien tukiasuntoja omille kotikulmilleen.. Helsingissä toki onkin enenmmän asukkaita kuin Sointulassa, yhteisön maksimikoko on ylittynyt.

Tarkoitus ei ole rakentaa utopiaa uudestaan näillä teksteille; nykyajan haasteet, työn saanti ja elämisen kustannukset ovat olemassa myös Sointulassa. En usko, että voisin itse elättää itseäni saarella tällä hetkellä. En ehkä ole tarpeeksi uudisraivaajahenkinen ja luulen, että palkkatyön löytäminen osoittautuisi hankalaksi. Toki, jos olisi pääomaa ostaa asunto niin, ettei jää velkaa, asia olisi toinen.
Se mitä ajattelin ja halusin ehkä sanoakin on se, että on surullista kuinka ihmiset unohtavat että toiset ihmiset ovat ihan samanlaisia kuin he itsekin ovat. Me kaikki synnymme ja kuolemme ja elämme siinä välissä omanlaisemme elämän, joka on ihan yhtä arvokas ja merkityksellinen kuin kaikkien muidenkin ihmisten elämät. Eikä meistä kukaan selviä ilman toisten apua, silloin tällöin.

Nautimme markkinoilla kakkukahvit ja kävi niin, että meille muodostui suomea puhuvien pöytä. Pariskunta, joista toinen oli syntynyt Victoriassa, Vancouverin saaren puolella ja toinen tullut muutama vuosi sitten Suomesta Sointulaan asumaan. Sekä vanhempi rouva, joka oli lapsena äitinsä ja sisarustensa kanssa tullut ensin Suomesta laivalla Kanadaan ja sitten junalla mantereen halki Sointulaan.
Olipa muuten outuoa olla niin kaukana kotoa ja puhua suomea ihmisten kanssa, joiden ei ensi ajatuksella uskoisi suomea puhuvan. Mutta hauskaa.

Illalla R. pääsi ajamaan vielä isäntäväkemme dually pick up:ia (huomatkaa ammattitermien käyttö). Onneksi ne on niin järettömän kalliita Suomessa (kuten bensakin jolla ne käy), niin ei tule auton vaihtoa ihan heti eteen.. =) Mutta tiedetään ainakin mikä auto ensikerralla vuokrataan..

Tähän ei nyt tullut kuvia, sorry, joudutte lukemaan sepustuksia vain.