Nanaimosta lähdimme aamun lautalla takaisin Vancouveriin, mutta tällä kertaa pohjoispuolelle, Horseshoe Bay:n lauttasatamaan.
Siitä jatkoimme tietä 99, eli Sea to Sky Highway:tä pohjoiseen kohti Whistleriä. Whistlerhän isännöin talviolympialaisia 2010. Tie kulkee rannantuntumassa aina Pembertoniin saakka ja kurvaa sitten hieman sisämaahan päin. Maisemat ovat huikaisevia koko matkan.
Hiukan ennen Squamish:ä näimme kyltin tien vieressä ja kurvasimme sivuun: Sky to Sea Gondola oli jotain mitä piti kokeilla, vaikka tästä emme kyllä olleet tietoisia ennestään. Nyt konkretisoitui tienvarsimainonnan merkitys.
Jos haluaa urheilla, mäen päälle pääsee myös vaellusreittiä pitkin. Matka ei ole pitkä, mutta nousu on rankka ja paikoitellen joutuu käyttämään apuna köysiä kallioilla kipuamiseen. Koska meillä oli flunssaa ilmassa valitsimme köysiradan (ja koska se näytti hauskemmalta).
Huipulla oli paitsi kahvila, myös riippusilta jossa jopa minua hiukan hirvitti kulkea. Lisäksi lyhyempiä vaellusreittejä lähti huipulta eri suuntiin, riippuen siitä, minkä vuoren huippua halusi päästä lähempää tutkimaan. Me valitsimme lyhyehkön kävelyn näköalapaikalle, josta näki paitsi Chief-huipun, myös alas merelle.
Tämän sivuseikkailun jälkeen jatkoimme ajelua kohti Whistleriä. Matkalla saimme niskaamme kaksi lyhyttä mutta rankaa raekuuroa.
Whistlerissä kävi ilmi, että se on varsin urheilullinen kaupunki. Näimme pari lumilautailijaakin matkalla mäkeen, vaikka lämmin kyllä oli meidänkin ilman takkia kulkea. Itseasiassa oikein viihtyisän oloinen paikka, paitsi että me ei urheilla. Ainakaan tällä lomalla (eikä pidetä lumesta juurikaan, paitsi ikkunan takana takkatulen äärestä tiirattuna). Mutta jos siis haluaa urheilulliseen, ja varsinkin talviurheilulliseen paikaan, niin Whistler ajaa asian. No, olisihan siellä vaellustakin päässyt harrastamaan, mutta meille tämä oli lähinnä tällainen maisema-ajelu.
Huomasin myös seuraavaa: jos Pohjois-Amerikassa (yleistys) menee paikkaan jossa lukee Cafe, sieltä saa aina myös ruokaa, käytännössä kyseessä on ehkä enemmänkin pikkuinen ravintola.
Jos Suomessa (yleistys) menee paikkaan jossa lukee Cafe, sieltä saa kahvia ja pullaa. Ehkä leivoksia. Mutta ei missään nimessä mitään "suolaista" syötävää jos on nälkä. Tämä on siis henkilökohtainen kokemukseni, ja perustuu niihin harvoihin kertoihin kun kotimaassani menen mihinkään muualle kuin kotoo töihin, kirjastoon tai lähikauppaan.
Päivän lopuksi vietimme vielä kaksi tuntia Vancouverin ruuhkassa kun koitimme päästä hotellille. Tyhmät halusi ajaa kaupungin läpi mieluummin kuin interstatea.. Tein myös lupauksen, että jos joskus vielä joudun kehä II ruuhkaan, pidän suuni kiinni enkä valita mukaruuhkasta mitään.
Hotellimme oli oikein mainio, vanhahko, mutta hyvällä tavalla. Siellä oli myös tähänastisista Pohjois-Amerikan hotelleistamme paras suihku, kerrankin oli vedenpainetta riittävästi. Myös palohälytys oli toimiva, sekin tuli testattua kun kolmannen kerroksen jääpala-automaatista oli päässyt vuotamaan vettä jonkin sensorin läheisyyteen ja palohälytys pärähti soimaan. Siihen muuten varmasti herää, mutta onneksi emme olleet ehtineet nukkumaan asti.
Siitä jatkoimme tietä 99, eli Sea to Sky Highway:tä pohjoiseen kohti Whistleriä. Whistlerhän isännöin talviolympialaisia 2010. Tie kulkee rannantuntumassa aina Pembertoniin saakka ja kurvaa sitten hieman sisämaahan päin. Maisemat ovat huikaisevia koko matkan.
Hiukan ennen Squamish:ä näimme kyltin tien vieressä ja kurvasimme sivuun: Sky to Sea Gondola oli jotain mitä piti kokeilla, vaikka tästä emme kyllä olleet tietoisia ennestään. Nyt konkretisoitui tienvarsimainonnan merkitys.
Jos haluaa urheilla, mäen päälle pääsee myös vaellusreittiä pitkin. Matka ei ole pitkä, mutta nousu on rankka ja paikoitellen joutuu käyttämään apuna köysiä kallioilla kipuamiseen. Koska meillä oli flunssaa ilmassa valitsimme köysiradan (ja koska se näytti hauskemmalta).
Huipulla oli paitsi kahvila, myös riippusilta jossa jopa minua hiukan hirvitti kulkea. Lisäksi lyhyempiä vaellusreittejä lähti huipulta eri suuntiin, riippuen siitä, minkä vuoren huippua halusi päästä lähempää tutkimaan. Me valitsimme lyhyehkön kävelyn näköalapaikalle, josta näki paitsi Chief-huipun, myös alas merelle.
 |
| Chief pilvien keskellä. |
Tämän sivuseikkailun jälkeen jatkoimme ajelua kohti Whistleriä. Matkalla saimme niskaamme kaksi lyhyttä mutta rankaa raekuuroa.
Whistlerissä kävi ilmi, että se on varsin urheilullinen kaupunki. Näimme pari lumilautailijaakin matkalla mäkeen, vaikka lämmin kyllä oli meidänkin ilman takkia kulkea. Itseasiassa oikein viihtyisän oloinen paikka, paitsi että me ei urheilla. Ainakaan tällä lomalla (eikä pidetä lumesta juurikaan, paitsi ikkunan takana takkatulen äärestä tiirattuna). Mutta jos siis haluaa urheilulliseen, ja varsinkin talviurheilulliseen paikaan, niin Whistler ajaa asian. No, olisihan siellä vaellustakin päässyt harrastamaan, mutta meille tämä oli lähinnä tällainen maisema-ajelu.
Huomasin myös seuraavaa: jos Pohjois-Amerikassa (yleistys) menee paikkaan jossa lukee Cafe, sieltä saa aina myös ruokaa, käytännössä kyseessä on ehkä enemmänkin pikkuinen ravintola.
Jos Suomessa (yleistys) menee paikkaan jossa lukee Cafe, sieltä saa kahvia ja pullaa. Ehkä leivoksia. Mutta ei missään nimessä mitään "suolaista" syötävää jos on nälkä. Tämä on siis henkilökohtainen kokemukseni, ja perustuu niihin harvoihin kertoihin kun kotimaassani menen mihinkään muualle kuin kotoo töihin, kirjastoon tai lähikauppaan.
Päivän lopuksi vietimme vielä kaksi tuntia Vancouverin ruuhkassa kun koitimme päästä hotellille. Tyhmät halusi ajaa kaupungin läpi mieluummin kuin interstatea.. Tein myös lupauksen, että jos joskus vielä joudun kehä II ruuhkaan, pidän suuni kiinni enkä valita mukaruuhkasta mitään.
Hotellimme oli oikein mainio, vanhahko, mutta hyvällä tavalla. Siellä oli myös tähänastisista Pohjois-Amerikan hotelleistamme paras suihku, kerrankin oli vedenpainetta riittävästi. Myös palohälytys oli toimiva, sekin tuli testattua kun kolmannen kerroksen jääpala-automaatista oli päässyt vuotamaan vettä jonkin sensorin läheisyyteen ja palohälytys pärähti soimaan. Siihen muuten varmasti herää, mutta onneksi emme olleet ehtineet nukkumaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti