Venäjä 2012, Jekaterinburgista kotia kohti

Edellinen teksti on viimeinen minkä olen matkasta kirjoittanut. Nyt koitan siis muistella miten kotimatka meni.

Junalla Jekaterinburgista Pietariin kestää reilusti toista vuorokautta. Se on pitkä aika junassa jos ei ole mitään tekemistä. Jouduin taas yläpedille, mutta nyt röyhkeästi istahdin tyhjälle käytävänvarsipaikalle katselemaan ikkunasta ulos, syömään ja lukemaan. Tosin Permin jälkeen nekin paikat alkoivat täyttyä, joten jouduin takaisin yläpedille kyhjöttämään.
Muistan käyneeni ravintolavaunussa ja jotain siellä syöneeni, mutta muuten muistot tästä ovat kadonneet.
Lähinnä matka oli siis istuskelua ja ikkunasta ulos tuijottelua.

Nykyään olen sitä mieltä, ja taisin olla jo tuolloin, että junamatkailu on parasta matkailua. Bussissa on liian vähän liikkumatilaa ja lentokoneet on kyllä vieläkin ahtaampia. Sen mitä ikkunapaikalla pääsin istumaan, niin mikäs siinä oli tuijotellessa syksyistä luontoa. No ei mikään!

Pietariin juna tuli aamuvarhain. Alunperin oli tarkoitus mennä bussilla myös takaisin Helsinkiin, mutta väsyneenä vähän kaikkeen, en enää jaksanut metsästää bussien lähtöpaikkaa. Saati mennä kyselemään tarkempia kordinaatteja.
Otin siis metron Suomen asemalle ja sieltä tarkoituksena hypätä Allegroon.
Budjettimatkalla kun olin, olin imenyt tilin aika tehokkaasti tyhjäksi. Lipun hinnasta puuttui joku kymppi. Kyllä varsin ärsytti. Mietin pitkään vaihotehtoa, että ostan lipun niin pitkälle kuin pääsen ja liftaan sitten kotimaan puolella lopunmatkaa jonkun rahtarin kyydissä Helsinkiin. Toinen vaihtoehto oli laittaa viestiä kotijoukoille ja pyytää siirtämään se raha mun tilille.
Vihaan rahan lainaamista, ja siksi juuri jahkasin tätä asiaa siellä asemalla varmaan tunnin. Lopulta laitoiin viestin, sain rahan, ostin lipun ja hyppäsin seuraavaan junaan kohti kotia.

Allegro on hieno ja nopea juna. Matkalla tuli mieleen, että joskus pitäisi tulla käymään Viipurissa, kun näin näppärästi sinne pääsee, vielä ei ole tullut mentyä.

Kotiin oli tältä reissulta kiva tulla.
Mieleen on jäänyt Kampin bussiterminaalissa tapaus, kun rinkkani kanssa seisoin jo bussissa lastenvaunujen paikalla ja kyytiin nousi herra joka ei osannut kuin englantia. Johonkin Espoossa hän oli menossa, en enää muista mihin, mutta sen muista että sillä bussilla ei sinne päässyt. Tämän osasi huitoa myös bussikuski, mutta muuta apua herra ei saanut. Tunsin sympatiaa ja heti perään harmistusta, että en älynnyt itse reagoida ja auttaa tuota herraa, kun olisin osannut kerran kertoa mihin bussiin mennä. Laitan tämän tapauksen reissu-uupumuksen piikkiin, ja kun vieläkin sitä jaksan muistella seitsemän vuoden jälkeen, niin todettakoon että se on toiminut ohjenuorana tuntemattomien auttamisessa tuosta hetkestä eteenpäin.