Venäjä 2012, Perm36

HUOM! Teksti on alkuperäinen, silloin 2012 syyskuussa paikanpäällä läppärille naputeltu. Äitiä varten, ettei se huolestu. En nähnyt tarpeelliseksi muuttaa sanoja, vaikka ne ei enää omaan suuhun sopisikaan.

18.9.2012

HULLU SAA OLLA MUTTA EI TYHMÄ!!

Vaikea sanoa kumpaa tuli oltua.. =)

Pyysin edellisenä iltana aamiaisen kahdeksaksi ja laitoin kellon soimaan seitsemältä. Hain sen sitten aamulla siihen korvan viereen, torkutin, ja havahduin vartin yli kahdeksan että saatana sentään nyt ollaan jo myöhässä.. nolotti. No ei muuta kun aamiainen naamaan ja menoksi!

Asemalla katsoin että Tsusovoihin menee bussi 10.15 että siihen sitten. 45min oli luppoaikaa, joten kävin pankkiautomaatilla nostamassa viimeiset rahat, ettei sitten tarvii tullessa enää nostella vaan voi suoraan mennä juna-asemalle ostamaan lippua huomiseksi (myöhemmin kävi ilmi, että oli hyvä kun kävin etukäteen, en olisi illalla enää ehtinyt..).  Bussi oli viitisen minuuttia myöhässä, mutta ei hätää: jos matka-aika on pari tuntia, niin viimeistään yhdeltä olen museolla ja pääsen kolmelta jo takaisin päin bussia odottelemaan. Luotin siihen että niitä vielä siihen aikaan kulkee. No, jostain syystä liikenne oli sitten n.20km Permistä suljettuna siihen suuntaan mihin oltiin menossa ja seistiin varmaan parikymmentä minuuttia tyhjän panttina. Ensin luulin, että koska se oli tietyömaa-aluetta, niin siinä oli vain yksi kaista käytössä. Mutta ei, poliisi oli liikenteen sulkenut ja päästiin jatkamaan matkaa vasta sitten, kun vastaan oli tullut viisi poliisiautoa ja yksi siviiliauto. Ehkä siinä kuljetettiin isä kunnollista johonkin tapaamiseen??!!?

Kauheesti pelkäsin että menen sen risteyksen ohi, ja vaihtelin paikkaakin bussissa niin, että näin kunnolla tuulilasista ulos. Pelko oli turha. Iso kyltti että Kutsino ja siinä alla että Perm-36 museo. Ei voi mennä ohi. Sitten vaan bussin ovelle seisomaan, niin kuski pysäytti ensimmäiseen risteykseen. Tuskin pääsin bussista ulos, kun samalla autolla tullutta naista hakemassa ollut pappa rupesi jotain kyselemään. Sanoin tietysti että enhän minä ymmärrä mitä puhut.. epäili saksalaiseksi, sanoin että ei kun suomesta.. aaa, finlandii!! Musei? Da da! Ja sitten että hyppää kyytiin vaan!! No eihän siinä sitten, mamma kapusi akantappajan sivuvaunuun, minä takapaksille ja pappa rattiin ja sitten mentiin!! Helvetin kuoppaista hiekkatietä ja helvetin kovaa, eikä tietenkään mitään kypäriä, pyh! Kiitän onneani että olen joskus halunnut alkaa harrastamaan ratsastusta, sillä tasapainosta ja reisilihaksista oli paljosti apua kun yritti pysytellä kyydissä! =) Ohi mennessä huikkasivat mikä mökki oli heidän, ja matka jatkui aina museolle asti. Siinä hyppäsin kyydistä, kiitin ja pappa selvitti että takaisin sitten pääset samaa tietä kävelemällä. Kiitos!

Tuumaustupakki museon edessä. Jotkut miehet jotain rupesivat kysymään ja minä taas että nje kavarju paruskii. Museon rappusilta miekkonen sitten kysyi että puhunko englantia? Kyllä, kiitos sitä kieltä puhun huomattavasti paremmin!! Hän oli opas. Pyysi minut sisään odottamaan että toinen opas (jonka nimen jo ehdin unohtaa) tulisi kierrokselta, hän kuulemma puhuu hyvää ranskaa, englantia ja italiaa. Tämän miehen nimi oli Sergei, ja hän olisi jutellut varmasti vaikka mitä, jos kielitaito olisi riittänyt. Jotain kuitenkin: Kertoi vähän työstä museossa, näytti kirjaston (jossa oli harmillisesti vain venäjäksi kirjallisuutta, mutta kaikki siis vankileiri aiheisia), kertoi että hänen isänsä on ukrainalainen ja on ollut leirillä (ei kuitenkaan tällä leirillä), että hän itse asuu 20km päästä Kutsinosta ja että hän on opiskellut Jekaterinburgissa ja että se on oikein kaunis ja hieno kaupunki, että hänen tyttärensä on opettaja ja ollut vierailulla Suomessa, Helsingissä (asuu nyt Nizni Novgorodissa) ja mitähän vielä..

Oppaanani toimi vanhempi rouva (lippu maksoi siis 100RUB opastettu kierros 1000RUB, eli yhteensä vähän vajaa 30€.. ei kuitenkaan liian kallis, koska kaikki info museossa oli venäjäksi, joten paljon olisi jäänyt tietämättä jos ei opasta olisi ollut.. vaikka olisihan ne voinut lukea tietty netistä, mutta ei se ole sama..). Kierros oli hyvä, englanti sellaista että ymmärsin ja paljon oli tietoa hänellä. Kiinnostava ja informatiivinen, vaikkakin aika ajoin myös vähän ahdistava: mitä tapahtui naisille jotka tulivat raskaaksi ja mitä tapahtui niille lapsille joita leirillä syntyi, että sinne murhaajien, varkaiden ja raiskaajien sekaan sitten vaan poliittiset vangit laitettiin, sen erään liettualaisen itsenäisyystaistelijan tarina: 18 vuotiaan ensimmäisen kerran leirille, rangaistusaika 25 vuotta, kun vapautui meni kääntämään tämän Solzenitsyn Gulag kirjan venäjästä liettuaksi ja eikun uudestaan leirille! Hän selvisi kuitenkin sieltä elossa ja opetteli siellä leirillä ollessaan 15 vierasta kieltä, opas oli tavannut hänet ja kysynyt miksi; ei ollut kuulemma muutakaan tekemistä. Ja sitten se Bulgagov (ei kuitenkaan se kirjailija) joka myös lähetettiin leirille pariin otteeseen, koska oli kirjoittanut antikommunistisia kirjoja, hän sai nobel-ehdokkuudenkin, mutta ei koskaan saanut tiettää siitä, koska oli leirillä juuri silloin, ja kaksi viikkoa ennen palkintojen jakoa löydettiin hirtettynä/hirttäytyneenä sellistään. Kukaan ei osaa sanoa, oliko kyseessä murha vai itsemurha.. Ja ne sellit, ja ne pedit ja se perkeleellinen Siperian kylmyys siellä makuukammarissa jossa ei ole ikkunoita.. ÄÄÄÄ tarinoita on niin paljon että suosittelen googlettamaan perm-36 ja lukemaan lisää sieltä, tosin suurin osa materiaalista on englanniksi, mutta eiköhän suomeksikin jotain löydy.. Huoh..
(Huom! nykyään nämä samat ihmiset ja sama järjestö ei enää pidä kyseistä museota yllä, vaan se on siirretty valtion huomaan. Ylen artikkeli aiheesta).

Ruumiitahan ei talviaikaan voi jäiseen maahan haudata ja siksi ne kerätään kasaan odottamaan maan sulamista. Tätä kuvaa erään leiriläisen taideteos.

Taideteos pihamaalla

Lisää taidetta

Opas oli jotenkin tosi otettu siitä, että näin nuori ihminen on tullut herraties mistä kaukaa ja on kiinnostuntu heidän museostaan ja sen historiasta. Tietysti olen. Mutta ehkä se ei ole niin itsestään selvää (ensimmäinen rakennus jonka he olivat restauroineet, paloi valmistumisen jälkeen melkein heti.. ilmeisesti kaikki eivät halua muistaa historiaa..). Toivotti vielä oikein lämpimästi jatkot ja kertoi että vaikka kuinka paljon menee vielä busseja Permiin.

Maisema leirimuseon ympärillä oli mukavan maalaismainen ja rauhallinen. Muutama vuosi reissun jälkeen keskustelin erään asiakkaan kanssa keskitysleireistä. Hän mainitsi, että tietynlainen arkipäiväisyys näiden pahuuden pesien ympärillä, tekee niistä vielä kammottavampia. Ja se, ettei siihen ole tarvittu kidutsvälineitä ja kammioita, vaan ihmisen saa kärsimään ihan yksinkertaisilla, arkipäiväisillä asioilla, tai niiden puutteella.

Kävelin sitten sen 2,5km takaisin sinne päätiellä ja asetuin tienristeykseen odottamaan bussia, täällähän ei tarvii pysäkille asti mennä, ne ottaa kyytiin mistä vaan kun tarpeeksi huitoo. Jo valmiiksi ärsytti, että ei ollut kun tuhatlappusia lompakossa, ja tiesin että bussimatka maksaa vähän päälle 200RUB, ja oli huolissani että onko sillä kuskilla ollenkaan vaihtorahaa mulle. Huoli oli turha. Ensin ohi ajoi pikkubussi (ei kuitenkaan matkustajaliikenteessä oleva) josta nuoret pojat heiluttivat että kyytiin vaan, no just joo, en varmaan mene, mitä lie huligaaneja. No sitten ohi ajoi sorarekka, josta kuski näytti että kyytiin vaan ja pysähtyi tienviereen.. no eihän siinä sitten auttanut muu kuin mennä kysymään että Permiinkö vallan olet matkalla? Kuski sanoi että da da, kyytiin vaan ja minähän menin. Kaksi tuntia (joka siis periaatteessa on matka aika siitä risteyksestä Permiin, mutta nyt kyllä vähän venähti..) on pitkä aika olla hiljaa, joten sitten ei auttanut muu kuin kaivaa matkasanakirja esiin ja ruveta haastelemaan. Mies oli siis armenialainen, perhe (vaimo ja kuusi lasta, neljä poikaa kaksi tyttöä) on Armeniassa, hän itse asuu nyt Permissä, tulossa Tsusovoista. Minä että kyllä, hotelli on Permissä, mies kuuluu perheeseen (ja se odottaa siellä hotellissa!!) ja ajaa muuten itsekin työkseen tällaista autoa, Pietarista olen tulossa ja Jekaterinburgiin menossa, Suomesta olen ja Helsingistä vallan, kyllä turistina.

Sitten sille kuskille tuli nälkä, kysyi että onko minulla nälkä ja minä siihen että ei erityisemmin mutta kahvia voin juodoa. Pysähdyttiin huoltoasemalle ja valkkasin sitten kuitenkin nakkipiirakan (harkitsin hetken myös hampurilaista) ja kahvin. Setä ei antanut mun maksaa ostoksiani, vaan työnisi mun rahapussin takaisin takkini taskuun ja maksoi mulle nakkipiirakan, hampurilaisen ja kahvin (ehkä se oli sitä mieltä että tarviin ruokaa, jos armenialaiset naiset on pulleampia?). Siinä vaiheessa kävi mielessä että tuliko musta nyt jalkavaimo Armeniaan, mutta kun kuitenkin yritin itse ensin maksaa, niin ei kai? Syötiin eväät juotiin kahvit ja jatkettiin matkaa. Kun päästiin Permiin käytiin kippaamassa kivet jonnekin tehtaalle. Sitten sovittiin että hän vie ison auton parkkiin ja ajaa mut sitten hotellille. Matkalla sinne parkkiin pysähdyttiin kauppaan, en ostanut mitään, koska se setä olisi varmaan maksanut nekin ostokset ja sen palkka on kuitenkin ehkä puolet pienempi kuin mun ja iso perhe ja kaikkea.. tai mistäs minä tiedän. No sitten sinne parkkiin. Kahvit vielä trangialla keittivät kuljettajat siellä mulle, se kun oli joku rahtareiden yhdistetty nukkumispaikka/keittiö/olohuone.. siinä samalla sitten tutkittiin karttaa että missäs se sun hotelli oikein onkaan.. Olin ihan varma että en ikinä pääse sieltä hotellille. No, mehän siis odotettiin niitä paria muuta kaveria, että kävivät suihkussa ja vaihtoivat vaatteet ja sitten pikkupikku autoon ahtautui neljä rahtaria ja minä =) sain etupenkki paikan.  Jotain se nuori kossi joka toimi kuljettajana multa kysyi, ja minä että en nyt ihan ymmärtänyt ja se siihen että miten ihmeessä olen selvinnyt täällä kun en yhtään ymmärrä venäjää.. sanoin siihen sitten vaan että harasoo, eli ihan hyvin tähän astia ainakin!! =) tunnistin oikean kadun ja osasin ohjeistaa kuskin hotellin viereiselle supermarketille. Kauheesti kiittelin ja päätin sitten livahtaa kauppaan ostamaan pari olutta illaksi.. eikös ne perkeleen rahtarit tulleet kauppaan ja apteekkiin ja pankkiautomaatille kanssa, ja vaikka kuinka taistelin, niin en saanut maksaa omia oluitani.. jos olisin ollut röyhkeä olisin ostanut vaikka mitä muuta, mutta toisen rahoilla ei kertakaikkisesti kehtaa.. Ja mikä helvetin pakkomielle sillä oli maksaa kaikki!!? Sitten vaan morjens, ja minä läksin hotellille ja he koteihinsa.. Kummallisia nämä veli venäläiset.. tai armenialaiset.

Junalippu jäi siis tältäpäivältä ostamatta. Luotan siihen että huomenna vielä saa.. ajattelin olla pihivihi, ja ostaa lipun yöjunaan. Se on aamulla Jekaterinburgissa ja voin sitten suoraan kävellä hostelliin (jollaisen sattuman kautta onnistuin sieltä löytämään), matka-aika on kuitenkin viisi tuntia, että siinä ehtii hyvin vähän torkahtaa ja voin vielä huomisen päivän viettää kaupunkia ihaillen. Onnistuin vastaanoton ainoalle pelkästään venäjänkieliselle naisellekin suunnitelmani selvittämään ja sopimaan, että jätän laukkuni päiväksi hotellille, kiertelen kaupungilla ja illalla juon sitten vielä vähän kahvia ja hengaan ja he tilaavat mulle taksin asemalle. Kuinka kätevästi kaikki lopulta hoituikaan.