Tunnisteet

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Mitä mikäkin maksaa, eli pihin vinkit.

     Olen pihi. Ja aika usein jopa ylpeä siitä. Viime vuonna käytin rahaa uusiin vaatteisiin ehkä n. 200€, joista 150€ kerralla lokakuussa. (En silti ihan rääsyissä juoksentele ja pesenkin vaatteita joskus, yleensä vaan suosin käytettyä ja monesti saan niitä jopa lahjoituksina kavereilta. Lisäksi minulla on säkillinen vaatteita jotka odottavat korjausta, eli uusia nappeja tai vetoketjuja ja kun niitä silloin tällöin paikkailee niin on taas uusia vaatteita käytössä.) Lisäksi kaikki on minusta liian kallista, enkä mielelläni maksakaan mistään mitään.

Tästä huolimatta olen universumin surkein tinkaaja. En vaan osaa. Kysyn mitä maksaa, jos maksaa liikaa (niin kuin usein tekee), jätän ostamatta ja olen ilman. Tämähän ei Suomessa juurikaan muuta mitään, kun täällä on niin harvassa paikkoja joissa oikeesti pitäisi tinkiä, mutta ulkomailla tästä voi kehkeytyä ongelma. Siis silloin, jos kulttuuriin kuuluu neuvotella hinnasta ja neuvottelematta jättäminen on jonkin sortin loukkaus. Muulloinhan myyjä on vaan tyytyväinen kun hölmö maksaa mitä pyydetään.

Vaikka toisaalta.
En ole rikas mutta en varsin köyhäkään. Pihiytyeni on enemmälti opeteltua tarpeen puntaroimista; monesti väitän että joku maksaa liikaa, mutta totuus on ehkä ennemmin niin, etten kyseistä tuotetta haluakaan tai oikeasti tarvitse. Jos haluan jotain, maksan siitä, riippumatta hintalapun suuruudesta.

Olen myös viimeaikoina pohtinut hintoja.
Halvalla yritetään tietysti aina päästä ja mielestäni esim. lentolippumme olivat puoli-ilmaiset (meno-paluu kahdelta ihmiseltä 1300€). Olen myös sitä mieltä, että jos minulla on varaa maksaa jostakin tuotteesta siitä pyydetty hinta, niin miksi tinkisin, jos ei ole pakko? Varsinkin maissa, joissa paikallinen valuutta on arvoltaan mitätön suhteessa euroon.
Mikäli siis haluan jonkun tuotteen, vaikkapa nyt tulevalla matkalla Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvan henkilön käsityönä tekemän korun, niin olen jo etukäteen miettinyt, mikä on se summa jonka olen valmis maksamaan. Jos en saa sitä siihen hintaan, en osta. Mikäli saan, ostan. Jos joudunkin hinnassa vedätetyksi, niin onko sillä jotain väliä?
Kaiken lisäksi, nykyään saa aika helposti selville sen, mitä mikäkin noin keksimäärin missäkin maksaa. Ja usein ne asiat maksavat kuitenkin Suomessa enemmän. =)

Enemmän olisin huolissani siitä, että matkaajia vedätetään suurten yritysten toimesta. Hotellit ovat usein suurten ketjujen (ja ulkomaisten rahoittajien) omistamia, samoin ravintolat. Varsinkin suosituissa matkailukohteissa voi helposti käydä niin, ettei yksikään matkalla käytetyistä penneistä tipahda paikallisten ihmisten taskuun. Tai ehkä silloin, jos ovat onnistuneet saamaan työpaikan näistä suuryritysten hotelleista. En haluaisi jeesustella, mutta jos maksaa matkasta (johon sisältyy vaikkapa lennot+hotelli) tietyn summan ja sitten rupeaa nillittämään paikallisella torilla siitä, että joku metsäläinen pyytää tekemästään tuotteesta 2€, eikä millään suostu laskemaan hintaa puoleen, niin ollaan mielestäni aika kaukana asian ytimestä.

Aiheesta on olemassa hyvä kirja; Jennie Dielemans:in Tervetuloa paratiisiin, niille jotka haluavat syvemmin tutustua matkailubisnekseen.

En väitä, että pitäisi matkustaa vain isolla rahalla ja että vain rikkaat saisivat matkustaa. Haluaisin vain kiinnittää huomiota siihen, missä siellä matkalla sitä rahaa käytetään. Monesti on nimittäin niin, että halvalla paikalliselta torilta ostettu on parempi vaihtoehto, kuin kalliilla hotellilta ostettu. Hinta ei välttämättä ole se mittari, jolla pystytään perustelemaan jonkin kauppatapahtuman "eettisyys".

Summa summarum. Ehkä rahalla ja hinnalla ei olekaan niin suurta merkitystä kuin annamme ymmärtää. Eikö matkan tarkoitus tai siitä saatu kokemus ole arvokkain? Ja minkä arvoinen? Onko sillä hintaa?

Aina ja kaikkialla ei voi pelastaa maailmaa, yrittää kuitenkin voi. Itse aion yrittää Santa Fe:n Intiaani torilla.

1 kommentti: