from Lubbock, via Amarillo, to Santa Fe

   Lauantai aamuna läksittiin Lubbock:ista ajelemaan kohti Amarilloa ja siellä lähellä sijaitsevaa Cadillac Ranch:ia. R:n vuoro ajaa. Nyt kun on molemmat päästy ajamisen makuun, voi olla että tulee kiistaa siitä kumpi SAA ajaa.

 Cadillac Ranch:in ympärillä liikkuu muutamia huhuja, joita voi väijyä netistä, mutta alunperin se on taideteokseksi tehty ja sellainen se on vieläkin. Texasilainen miljonääri rahoitti ja Ant Farm:in kaverit auttoivat suunnittelussa. Vuonna 1974 kun tämä pykättiin pystyyn nämä autot eivät olleet kovin suosittuja ja ne on itseasiassa ostettu romuttamolta parilla sadalla taalalla. Alimmassa kuvassa on sitten matkamuistomyymälältä kuvaa, viimeisimmässä autossa istuu muuten kauan kadoksissa ollut ystävämme Elvis.

Ranch:ilta jatkoimme matkaa kohti New Mexicoa. Ajelimme pääsääntöisesti interstate:a pitkin, mutta Tucumcari:n kylän kohdilla koukkasimme sivuun, lähinnä koska tarvitsimme bensaa, mutta myös orastavan nälän ajamina. Sattumoisin ajelimme sitten kylän raittia joka on sitä alkuperäistä Route 66:ä.
Monet kaupat, ravintolat ja baarit olivat jo sulkeneet ovensa iäksi, vaikka kylässä näytti kuitenkin vielä aika paljon porukkaa asuvan.
Sama meininki on tietysti Suomessakin; jos nyt otan esimerkkinä itsellekin tutun Turun moottoritien. Kun se lopulta valmistui, viimeisetkin pienet huoltsikat ottivat ja katosivat ja niiden tilalla on enää aakkosbaareja ja sen toisen ison vastaavia. Onhan ne tietysti ihan käteviä, kun ovat kaiket yöt auki ja on kauppaa ja kaikkea, mutta ei ne kyllä vielä ole onnistuneet kulinaarisesti säväyttämään. Mutta kuluttajahan se lopulta valitsee, että mitäs tässä nillitän.

Löysimme kuitenkin kivan ravintolan joka oli auki. Ruoka oli hyvää ja sai minut miettimään, miksi kukaan oikeastaan syö pikaruokia, kuten vaikka näissä ketjuhamppariravintoloissa, kun ihan oikeissa ja tavallisissa ravintoloissa on niin paljon parempaa ruokaa. Eikä se edes maksa yhtään sen enempää! Samaa voisin tietysti kysä itseltäni, kun työpäivänä poikkean hakemassa hamppariaterian mieluummin kuin teen eväät töihin. Onneksi olen lomalla, eikä tarvitse ihan vielä miettiä työpaikkaruokailua.

Vatsat pullollaan matka jatkui. Mutta voin kertoa että on tylsää vain istua ja väijyä maisemia (siksi kai kuvasin niin paljon suoraa tietä, en tosin viitsi laittaa niitä kuvia tänne, ei niissä ole mitään nähtävää, paitsi suora tie). Aikani kuluksi aloin kerätä osavaltioiden rekkareita, aion saada kerättyä kaikki ennenkuin matka on ohi! Vaikeutin vielä hieman, ja kerään rahtarit ja muut autoilijat erikseen. Itseasiassa rahtareiden rekkareita kertyi jo 15 erilaista, yksityisautoilijoita vain 9.

Saavuimme Santa Fe:n tuulisille kaduille nejän aikaan iltapäivällä. Ilma oli jotain ihan muuta mihin olimme tottuneet; lämpöä oli puolet vähemmän kuin Dallasissa (tosin olimme kyllä reilusti korkeammallakin!) ja tuuli niin maan pirusti. Suosikkimme The Weather Channel väitti että n. 47mph (mikä taitaa tehdä 75km/h) puuskissa. Eipä juuri tullut mieleen lähteä tutkimaan kaupunkia, hyvä kun saatiin lähikaupasta ostokset ehjänä hotlahuoneeseen.
Matkailumainosten mukaan Santa Fe:ssa on 300 aurinkoista päivää vuodessa, meidän apinan tuurilla satumme tänne juuri yhtenä niistä 65 kun se aurinko ei paista. Ehkä huomenna sitten.