Viaporin maarintama

Lähiseutumatkailuna olen pyörinyt ympäri pääkaupunkiseutua ihmettelemässä erilaisia asioita. Jo Rastilassa ollessa huomasin, että ensimmäisen maailmansodan ajalta on löydettävissä linnoitteita ja pitihän asiaan sitten perehtyä tarkemmin. Kyseessä on siis Viaporin maarintama.

Lähde:

Lagerstedt, John. Viaporin maarintama. Retkiopas ensimmäisen maailmansodan linnoitteille. Helsingin kaupunginmuseo 2014.

Kuvat on allekirjoittaneen itse näpsimiä.

Lyhyesti kyse on tästä: 

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa ja pääkaupunkina toimi Pietari. Tämän suojaksi oli rannikoille rakennettu erilaisia linnoituksia jo 1800-luvun puolella mutta sodan alettua 1914 kävi ilmi, että tokihan vihulainen voisi rantautua Pohjanlahden rannikolle ja viilettää halki Suomen suoraan Pietariin. Onneksi maassamme ei järin montaa kelvollista tietä vielä silloin ollut (rautatietkin saatiin suojattua nopeasti) ja nekin harvat kulkivat Helsingin kautta. Näin ollen pikapikaa alettiin rakentaa maarintamaa Helsingin ympärille, josta voitaisiin tarpeen tullen tehokkaasti estää luvattomat sotakaluston ja -miehistön siirrot valtakunnan pääkaupunkia kohti.

Rakentajina toimivat pääosin suomalaiset, sillä he eivät joutuneet suorittamaan asepalvelusta Venäjän armeijassa. Myös joitakin venäläisiä sotilaita palkattiin töihin ja työvoimapulan ollessa varsin kova, myös 2000-3000 kiinalaista rahdattiin rakennustöihin.

Työt vähenivät 1917 helmikuun vallankumouksen aikaan ja käytännössä loppuivat kokonaan samaisen vuoden lokakuun vallankumoukseen, jossa bolševikit ottivat vallan ja joka johti Neuvosto-Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton syntyyn. Jos nyt joltain on päässyt unohtumaan, niin tässä samaisessa myllerryksessä jo keväällä 1917 Suomi päätti itsenäistymispyrkimyksistään, 6.12.1917 itsenäisyysjulistus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa ja 31.12.1917, muutama minuutti ennen puolta yötä Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto, yhtenä allekirjoittajana Lenin, antoi tunnustuksensa itsenäisyydelle.

Vallankumouksen jälkeinen sekava tilanne josta seurasi rahan arvon romahtaminen, työttömyys ja elintarvikepula roihautti lopulta tammikuussa 1918 Suomen sisällissodan. Tämä ei nyt kuitenkaan enää kuulu näihin linnoitusrakennelmiin, vaikka niitä tässäkin sodassa käytettiin. Omasta mielestäni vuoden 1918 tapahtumat ovat myös eräänlainen kansallinen trauma, jota ei ole riittävästi käsitelty ja siksi sitä ei kannata lyhyesti sivuuttaa, (enkä siitä edes riittävästi tiedäkään) joten palataan siihen mahdollisesti joskus toiste, toisenlaisten maamerkkien yhteydessä.

Tukikohta XVIII Helsinki. Paloheinä.

Tämä kuva on Helsingin keskuspuistosta Paloheinän puolelta. Kyseessä on aika laajasti säilynyt tukikohta ja sen löytää kohtalaisen helposti seuraamalla polkuja. Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että polut, niin kävely- kuin maastopyöräilypolut kulkevat paikoitellen hyvinkin liki linnoitteita ja näinhän ei tietysti olisi hyvä olla, ajatellen rakenteiden säilymistä. Tämän alueen linnoitteiden rakentaminen on aloitettu 1915 ja sen taisteluhautoja on tuettu muuratuilla kivillä, betonilla ja hirsirakenteilla. Hirret purettiin myöhemmin pois ja käytettiin uudestaan johonkin muuhun tarkoitukseen. Rakennusaikaan alue oli metsää ja niittyä ja aika samanlaiselta se nytkin näyttää, joskin tiet ja polut ovat syntyneet myöhemmin.

Tukikohta XXIII Helsinki. Maununneva, Pirkkola.

Tämä edelleen keskuspuistossa sijaitseva, mutta Maununnevan puolella, katettu kahden tykin sivustatuliasema, eli kaponieeri, oli aika jännä ilmestys keskellä metsää. Sinnekin löytää helposti polkuja pitkin ja roskan sekä nuotioiden määrästä päätellen siellä on aikaa vietettykin. Tässä on ollut kattoa tukevat teräspalkit, mutta ne on räjäytetty joskus aikanaan romumetallin keräyksen yhteydessä pois. Betonikatto kuitenkin jököttää paikallaan ihan tukevan oloisena. En mennyt sisään, koska tavoilleni ominaisesti olin liikkeellä kevyissä kengissä ja ilman kunnollista taskulamppua. Kun en tiedä millaista porukkaa siellä on majaillut, ajattelin että vierailu saa odottaa parempaa varustusta.

Tukikohta XXIII Helsinki. Maununneva, Pirkkola

Tukikohta XXIII Helsinki. Maununneva, Pirkkola.

Nämä kaksi kuvaa ovat tuolta samaiselta Maununnevan tukikohdalta, mutta noin viiden minuutin kävelyn päästä kaponieerilta, aivan Maununnevan lumenkippauspaikan vieressä. Tämä on hyvin säilynyt ja selvät polut kiertelevät tukikohdan ympärillä, myös muutama ylityskohta löytyy, ettei tarvitse hyppiä kaivantojen puolelta toiselle, mikä ei tietysti sekään ole suositeltavaa turvallisuussyistä.

Tämä Maununnevan tukikohdan alue on ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut vielä suon laidalla olevaa metsää, nykyään keskuspuiston tieverkosto kulkee alueen ympärillä ja tukikohdan nähtävyyksille johtaa tosiaan hyvin maastossa erottuvat polut. Mitään virallisia kylttejä en itse ainakaan huomannut, mutta eräs suosittu karttaohjelma tuntee nämä nähtävyydet ja sen perusteella on sokkeloisessa keskuspuistossakin helppo löytää kohteeseen.

Varhaiskeskiaikaisen mäkilinnan valli, Vartiokylän Linnavuori.

Tukikohta V Helsinki. Vartiokylä.

Tukikohta V Helsinki. Vartiokylä.

Nämä kuvat ovat huhtikuiselta reissultani Rastilan leirintäalueelta lahden toiselle puolelle sijaitsevalle Vartiokylän linnavuorelle. Linnavuoren huippua kiertää varhaiskeskiaikaisen mäkilinnan vallit (ensimmäinen kuva) jotka on rakennettu 1200- tai 1300- luvulla. Ensimmäisen maailmansodan linnoitteet ovat tämän linnavuoren pohjoispuolella (kaksi viimeistä kuvaa) ja niiden rakentaminen aloitettiin 1915. Alkujaan Viaporin maarintaman itänen rintamaosa päättyi Linnavuoreen. Vuonna 1916 kun maarintaman ulompi linja valmistui Länsimäen ja Vuosaaren seudulle, Linnavuoren tukikohta jäi sisempään linjaan. Linnavuorella on myös luola, joka tosin on suljettu nyttemmin kalterein, mutta sinne pääsee kurkistelemaan kaltereiden välistä.

Vartiokylän tukikohdasta ei myöskään ole pitkä matka Vuosaaren Mustavuorelle, jossa sijaitsee tukikohta I ja sen ehkä kuuluisin nähtävyys, Mustavuoren luola, noin 30m pitkä miehistösuojaksi louhittu tunneli. Olen käynyt siellä itse joitakin vuosia sitten, enkä silloin vielä tiennyt mistä on kyse ja miksi moinen keskellä metsää on. Ehkä sinne olisi nyt syytä matkata uudestaan paremmilla tiedoilla ihmettelemään.

Nämä maarintaman kohteet on kaikki helposti saavutettavissa julkisen liikenteen tai vaikkapa polkupyörän kanssa ja mielestäni käymisen arvoisia, kuten Suomenlinna ja Vartiosaarikin. Vaikka nämä ovat museoviraston muinaismuistolailla suojelemia kohteita, niissä on valitettavasti paljon roskaa ja töhryjä, luultavasti osittain siksi, että moni ei ehkä tiedä mitä nämä rakennelmat ovat. Jonkinlainen kyltitys voisi siis olla paikallaan. Jos kävijä on reippaalla tuulella, voi ottaa mukaan roskankerääjän ja pussin, samalla tulee koluttua kohteita varmasti vähän tarkemminkin.

Kolinpolku

Kolinpolku on 63km pitkä vaellusreitti, joka alkaa Kontiolahden ABCn takaa ja päättyy osana Herajärvenkierrosta Kolin vaarojen huipulle. Joensuun rautatieaseman vierestä pääsee busseilla 202 ja 204 reitin alkupäähän Kontiolahdelle.

Alkuun on vähän käveltävää, ensimmäinen tulipaikka on 16km päässä ja ensimmäinen laavu 22km päässä. Laavut on reitillä ns. puolikotia, eli käytännössä kaksi laavua laitettu vastatusten ja väliin hormillinen tulisija, tulta voi siis polttaa myös maastopalovaroituksen aikaan, jos näin haluaa tehdä.

Maasto on reitillä vaihtelevaa. Mäntykangasmetsää, pieniä suoalueita ja lopulta myös kivistä vaarankylkeä pääsee nousemaan ja laskeutumaan. Poikkeuksellisen keväättömän kevään jälkeen sulamisvedet on vielä korkealla, ja vaikka suojoen yli oli laitettukin silta, sille sillalle piti kahlata melkein polvia myöden useampi metri. Mutta sehän vain loi erämaista tunnelmaa!

Tällä reitillä oma kenkävalinta oli loistava. Ei tarvii puljata jalkineiden kanssa, jos ne nyt kastuu niin kuivuukin nopeesti. Pito tossuissa oli myös hyvä, melkein pystysuoraa kalliota olisi voinut kävellä ylös ja alas, jos olisi ollut tarve.

Ensimmäisen kerran koko reissulla myös tuntui, että ollaan asian äärellä. Toki tiepätkiä tässäkin oli, mutta ne olivat maltillisen lyhyitä ja pääpaino oli poluilla ja metsässä kävelyssä. Ehkä minä en sitten ole pitkänmatkan vaeltaja, ainakaan, jos tarvii paarustaa tietä pitkin.

Rakenteet on reitillä hyvät ja niistä pidetään huolta. Vessat on siistit ja tulipaikoilla on kuivaa puuta eikä kirveetkään ole kadonneet tarvitsevien matkaan. Toki tämä tarkoittaa, että tuli- ja laavupaikat ovat teiden läheisyydessä, mutta tämä ei tehnyt niistä rauhattomia bilepaikkoja, ainakaan sinä viikonloppuna kun minä niitä kiersin.

Koko toukokuun on ollut kuivaa ja maastopalovaroitus oli voimassa kun lähdin. Kokkailinkin kaasukeittimellä, eikä se tuli mikään itsetarkoitus ole, mutta kotalaavussa, jossa on hormillinen tulisija, tein kuitenkin tulet ja nokeennutin keitinvälineeni (sillä voi olla väliä, noki eristää ja veden kiehuminen saattaa hidastua. Tällä on toki merkitystä jos kaasua säännöstellään reissulla vaikkapa painon vuoksi). Ja onhan siinä oma tunnelmansa nukahtaa laavuun hiilloksen himmetessä kesäyössä.

Säät suosi jälleen kulkijaa, ensimmäistä kertaa ehkä koskaan, ilahduin siitä, että tuli viileämmät ilmat. Sateetkin sattuivat yöaikaan, eikä sadeviittaa tarvinnut kaivaa esiin kertaakaan. Jalat kuivina ei reissusta kuitenkaan selvitty, sillä ensimmäisen suokahlauksen jälkeen kohdalle osui monta monituista paikkaa, jossa polku kulki soisempaa maastoa tai ojan pohjaa, ja niissähän sitä vettä kyllä luonnollisesti riitti. Märkä sukka ei kuitenkaan haitannut, viilensi mukavasti kipeitä jalkoja ja kuivui kävellessä omia aikojaan. Yhtäkään hiertymää tai rakkoa en onnistunut hankkimaan.

Vaeltajan fyysinen kunto ei kuitenkaan ottanut korjaantuakseen. Jalkoja särkee edelleen lähes koko päivän, aamun ensi tunteja lukuun ottamatta, ja ne ovat kuumat ja turvoksissa.

Pohdin, olenko marssinut niihin murtumat, tulehduttanut ne liiasta rasituksesta vai olenko vaan tullut kipuherkäksi kitisijäksi. Veikkaan keskimmäistä. Kylmäkylvyt järvessä ja suolammessa auttaa hetken. Mutta pidemmän päälle näillä ei ehkä enää pitkälle mennä.

Kolilla majoituin Paimentuvalla aitassa. Ihana paikka, mahtavat omistajat ja mahdollisuus issikoilla maastoiluun, ketä tällainen harrastaminen kiinnostaa. Matka Kolin kansallismaisemiin, Ukko- ja Akka-Kolin laellekaan ei ole pitkä.

Kolinpolku itsessään oli tosi kiva vaellusreitti ja voin sitä lämpimästi suositella. Maasto on vaihtelevaa ja siksi mielekästä kulkea, kiipeämisiin tulee varautua ja toki siihen, että välillä voi jalat kastua. Muutamaa jyrkkää nousua ja laskua lukuun ottamatta reitti oli minusta hyvin kuljettavissa. Alun pitkän patikan jälkeen rakenteita löytyy noin kymmenen kilometrin välein, mahtuupa sinne yksi autiotupakin (reitin varrella olevissa kartoissa puhutaan varaustuvasta, mutta tämä on ihan kaikille avoin autiotupa, johon voi majoittua ihan ilman varausta, tupaetikettiä noudattaen tietysti). Tulipaikat, laavut ja autiotupa on hyvin hoidettuja ja siistejä, puu- ja vessahuolto toimii ja paikatkin on kauniit istua ja ihailla luontoa. Näin kesäkuun alussa reitillä oli rauhallista, ketään ei tullut vastaan, mutta tupakirjasta luin, että kulkijoita oli kuitenkin ollut lähes päivittäin. Lähempänä Kolia, Kiviniemestä alkaen on mahdollista varata majoitusta myös mökeissä tai aitoissa ja hinnat on vähintäänkin kohtuullisia. Itse valitsin Paimentuvan, jota voin lämpimästi suositella. Mikäli liikkuu julkisilla, on mahdollista saada soittamalla yhteyskyyti Kolinportin huoltoasemalle josta linja-autot lähtevät Nurmeksen ja Joensuun suuntiin (tämä toimii myös toiseen suuntaan, Kolille tultaessa), tämä yhteyskyyti maksaa 5€ ja se tulee varata edellisenä päivänä kello 18.00 mennessä numerosta, joka löytyy internetistä Kolin taksin sivuilta, Matkahuollon sivuilta bussilinjojen yhteydestä tai majoituspaikan respasta kysymällä.

Joensuuhun

Palattuani Iivanansaarelta tienristeykseen jättämäni rinkan luo, oli tuumailun paikka. Suunnitelmani oli kävellä ainakin kahden laavun päähän yöksi ja sieltä seuraavana päivänä reitti loppuun ja tien n:o 14 varteen, josta pääsisin bussilla Parikkalan rautatieasemalle ja sieltä junalla Joensuuhun. Olin jo päättänyt skipata tämän välin kävelyn muutamastakin syystä. Ensinnäkin, se tulisi jälleen olemaan tien vartta pitkin raahustamista. Toisekseen, järkeviä yöpymispaikkoja ei oiken reitin varteen osunut muuten, kuin 50km välein. Se on minulle liian pitkä matka. 30km päivässä onnistuu, mutta 50km ei millään.

Nyt tilanne oli tien risteyksessä kuitenkin sen kaltainen, että jalkoihin sattui kohtalaisen kovasti. Vaikka sen päivän kävely oli rinkan kanssa vain kymmenisen kilometriä (kiitos paikallisen Markun) ja ilman rinkkaa 6km, en ollut ihan varma, selviäisinkö seuraavaa laavua pidemmälle. Sinänsähän minulla ei ole kiire päästä minnekään, mutta ei minulla toisaalta ole myöskään tarve kiduttaa itseäni määräänsä enempää. (2017 kävelin 100km 20 tunnissa, tiedän miltä tuntuu, kun jalat on niin kipeät, että niillä ei melkein voi kävellä. Tai ainakaan ei kannattaisi.)

Jalat nyt on tietysti ollet kipeänä joka ilta tällä reissulla. Ja nilkoista alaspäin turvoksissa kuin pullataikina. Osittain varmasti siksi, että on niin samperin kuuma enkä pysty juomaan siinä tahdissa nesteitä kuin olisi tarvis. Toisekseen varmasti siksi, että viisaat ja järkevät ihmiset harjoittelee ennen suoritusta. Minä taas lähden kylmiltään kokeilemaan että mitä kroppa kestää. Kun on puoli vuotta istunut autossa, niin tämä on nyt sitten se mitä saa, kun lähtee kokeilemaan.

Turvotus ei enää kuitenkaan laskenut yön aikana, mikä mielestäni oli vähän huolestuttava seikka. Lisäksi jalat kipeytyi jo ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen, kun alkuun niillä pääsi hyvin sen 20km ennen suurempia tuntemuksia.

Mikä siis neuvoksi?

Tulin siihen tulokseen, että mun jalat tarvii huilipäivän. Niinpä tartuin puhelimeen ja soitin jälleen taxin. Sain kyydin Parikkalan asemalle, ostin junalipun ja paria tuntia myöhemmin olin Joensuussa. Moukan tuurilla kaupungissa oli suuri urheilutapahtuma ja kaikki majoitukset varattuna. Vaan onnistuin kuitenkin löytämään vähän syrjästä hotellin, jossa saan pötköttää kaksi yötä. Lisäksi sinne pääsi paikallisbussilla ja sillä samalla bussilla pääsee myös seuraavan etappini alkuun, joka on Kolinpolku. Se ei ole kuin 63km, että luulisi onnistuvan, kun on levättykin.

Rajojen- reitti Rautjärven osalta oli vähän niin ja näin. Merkinnät oli pääosin ok, mutta metsäteiden sokkeloissa ilman karttaa olisi ollut hankalaa osua oikealle polulle. Välillä kartta tosin ohjasi umpimetsään, eikä reittimerkkejäkään näkynyt missään. Hiekkatietä oli jälleen paljon ja harmikseni metsäosuudet oli monesta kohtaa avohakattu ja polun tilalla oli metsäkoneen ura. Vasta vähän ennen Käpälämäen kievaria, sai kulkea muutaman kilometrin suolla ja metsässä. Mutta sitten kun metsään pääsi, niin olihan se nättiä ja rauhaisaa. Erilaisia merkittyjä nähtävyyksiä oli Rautjärvellä enemmän, samoin kuin laavuja.

Nyt pötköttelen hotellissa, postitan pari kiloa turhaa kamaa rinkasta kotiin, syön, juon ja saunon ja sitten olen valmis jatkamaan Kolin polulle.

Rajojen- reitti

Hostikasta matka Imatralle taittui taxilla. 83km hiekkatietä lähes kolmenkympin helteissä ja huonolla kenkävalinnalla ei vaan kiinnostellut. Tienlaitaa riittää kuljettavaksi, nyt se tie kuljettiin autolla.

Imatralla majoituin kylpylään ja se oli oikeastaan aika kiva kokemus. En ole kylpylöissä kävijä, mutta nyt se tuntui hyvältä ajatukselta. Samaan rahaan kun sai tankattua myös ruokaa ja juomaa, niin miksipä ei.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Ruokolahtea, kuinkas muuten kuin tien laitaa taapertaen. Matkaa oli kuitenkin vain 15km ja Ruokolahdelta pääsi aloittamaan Rajojen- reitillä, joka kulkee Ravijoen kautta aina Parikkalaan saakka.

Ruokolahdella päiviä ympärillä kierryllyt ukonilma päätti rysäyttää voimansa maahan asti ja viimeiset 10km laavulle raahustettiin sateessa. Sade kuitenkin sopivasti loppui perille päästessä ja maisema lammen rannalla oli oikein mainio.

Laavu sen sijaan olikin kota, jonka katossa asui hämähäkkejä ja ties mitä mönkijäisiä. Katsoin yöunien laadun kannalta paremmaksi yöpyä ulkona mönkivien hyönteisten seurassa. Pihalla oli myös vähän ränsistynyt telttasauna, joka toimitti mainiosti eräkeittiön virkaa. Majapaikastani näki hyvin auringon laskun puiden latvojen taa ja usvan seilaamassa tyynen lammen pinnalla. Sammakot pitivät yöllistä konserttia ja linnut huutelivat kutsujaan. Ainoastaan käen tunnistin kukunnasta, muut jäivät mysteeriksi.

Kohtalaisesti nukutun yön jälkeen ohjelmassa oli latauspisteen löytäminen elektroniikkalaitteille. Joku unohti kylpylässä kelluessaan ladata virtapankin ja seuraavana päivänä pitäisi osallistua etänä tapaamiseen. Kartasta katsoin, että vajaan neljän kilsan päässä olisi Olkka Ranch, joka tarjoaa majoituspalvelua. Ehkä sieltä saisi latauspalveluakin.

Ja saihan sieltä. Itseasiassa niin hyvällä myyntipuheella, että löin rinkan maahan ja jäin yöksi. Mukavampi se on etäpalaveerata vanhasta tallista toimivan netin äärestä, kuin näreen nokasta huonoilla yhteyksillä. Ja ehtii sitä kävellä huomennakin. Suosittelen paikkaa lämpimästi.

Tallissa vietetyn yön jälkeen matka jatkui. Ensimmäisellä laavulla lueskelin reissuvihkoa ja huomasin, etten ole ainoa hullu, joka täällä on kulkenut. Muutama muukin on pitkää matkaa ollut tekemässä, yksi aikoi Jäämerelle saakka.

Seuraava laavu olikin jo Rautjärven puolella ja kaunilla paikalla sekin. Suopursu ja hilla kukkii muuten jo, samoin puolukka, mustikka ehti jo kukkia ja tekee kovaa vauhtia marjaa. Että kohta on metsissä noukittavaa niille, jotka siitä noukkimisesta tykkää.

Illalliselle olin päättänyt kävellä Kestikievari Käpälämäkeen ja sinne myös kävelin. Mainio paikka kertakaikkiaan! Tarjolla on lähes kaikkea mitä tarvita voi, majoitusta lukuunottamatta. Nautiskelin pizzaa ja kylmää juomaa, latasin puhelinta ja täytin vesipullot. Sadekuurokin meni sopivasti yli terassilla varjon alla istuessa.

Yöksi kävelin kolmen kilometrin päähän laavulle, joka sekin oli kota, mutta siistimpi kuin edellinen ja uskaltauduin nukkumaan sisätiloissa. Ja hyvin nukuinkin.

Seuraavan päivän tavoitteena oli Iivanansaari ja ehkä jopa Parikkalan puolelle saapuminen. Olin kävellyt hiekkatietä vartin, kun auto pysähtyi kohdalle ja tarjosi kyytiä parin kilometrin päähän. Kiitin ja kieltäydyin. Ja melkein heti perään kaduin! Kuumassa, pöllyävällä tiellä raahustaminen ei ole kivaa. Jalkoihinkin sattuu. Miksi en hypännyt kyytiin? Tulisipa joku toinen ja tarjoisi kyytiä. Edes kilometrin eteenpäin.

Tunnin sain kirota tyhmyyttäni, sitten pysähtyi seuraava auto. Paikallinen Markku ajoi minut lähelle Haukkavuoren risteystä ja kertoi matkalla kylän juorut. Mainitsi myös nähneensä aamulla lammen rannassa karhun. Muistutus oli hyvä, edellisenä päivänä paikallinen muori oli varoittanut emosta ja kahdesta pennusta. Todennäköisyys törmätä karhuun on toki pieni, se kuulee ja haistaa minut ensin ja väistää, mutta varuiksi juttelin kuitenkin itselleni ääneen.

Haukkavuorelle vievän tien risteykseen jemmasin rinkan ja lähdin vesipullon kanssa kohti näköalapaikan takana sijaitsevaa Kontaus järveä ja Iivanan saarta. Alla olevassa kuvassa syy, miksi sinne halusin mennä.

Rannassa on soutuvene ja saareen matkaa 200m. Rannalla tuumaillessani aloin kuitenkin epäillä soututaitojani (edellisestä kerrasta lienee joku kolmekymmentä vuotta, en edes muista tarkkaan) ja tulin siihen tulokseen, että tulen uudestaan sitten kun osaan varmasti soutaa. Tai mukana on joku joka osaa. Ja pelastusliivit.

Yleltä löytyy tästä saaresta ja Jussista artikkeli, jonka pääset lukemaan tuosta .

Rajojen reitti Ruokolahden osalta oli oikeen kiva ja hyvin merkitty, ilman karttaakin olisi pärjännyt. Laavuja on vain kaksi (se missä olin ekan yön, ei kuulu reitistöön), ja niistäkin valitettavasti toinen palanut viime uutena vuotena. Taukopaikkoja on useampikin ja yöpymismahdollisuuksia toki maastossa omalla majoitteella. Paljon reitillä on tietä pitkin kulkemista, mutta enemmän mukavia metsäteitä kuin ikäviä sorateitä. Metsäpolkuja on ja ne kulkevat kivassa maastossa, vain yhdessä kohtaa oli polun tilalla metsätyökoneen jälki. Reitin voi kulkea ympyräreittinä joko Ruokolahden osan (n.15km) tai Ruokolahti-Ravijoki osan (n.40km).

Salpapolku

Lähdin kunnianhimoiselle patikkamatkalle Suomen halki, Virolahdelta Nuorgamiin. Tai oikeammin Ravijoelta, Harjun oppimiskeskukselta, sillä sieltä pääsee Salpapolulle, joka on matkan ensimmäinen etappi.

Salpapolku myötäilee Salpalinjaa (Suomen salpa) joka rakennettiin 1940-1941 turvaamaan Suomen puolustus Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä vastaan. Itse Salpapolku on noin 50km pitkä reitti Ravijoelta Hostikkaan, mutta alkuperäistä linjaa on mahdollista omatoimisesti jäljittää aina Sallaan asti.

Salpapolun linnoitusrakenteet, panssariesteet, korsut, luolat ynnä muut, ovat polun varrella hyvin merkitty ja niihin on mahdollista omatoimisesti tutustua, Virolahden Bunkkerimuseolla ja Miehikkälän Salpalinjamuseolla maksua vastaan (molemmat ovat museokortti- kohteita).

Paljon rakenteita on myös yksityisomisteisilla mailla, sillä Museovirasto on luopunut näiden ylläpidosta. Näitä ei tietenkään saa mennä katsomaan edes omatoimisesti (ilman maanomistajan lupaa).

Itse Salpapolku kulkee, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, metsä- ja kyläteitä pitkin, eikä se siksi vaelluksellisesta näkökulmasta ollut mitenkään erikoinen. Historia ja nähtävyydet toki paikkasivat tämän puutteen.

Oli myös todella kuuma kävellä, parhaimillaan 29c° ja vain ajoittaiset ukkospilvet varjostivat matkaa. Jyrinästä huolimatta, sadetta ei tullut kuin kerran ja sekin kesti viisi minuuttia.

Muita vaeltajia en polulla ja teillä kohdannut, olivat ehkä ymmärtäneet odotella viileämpiä ilmoja.

Salpapolun voi kulkea myös pyörällä ja se voisikin olla parempi vaihtoehto silloin, jos päivittäiset kävelymatkat ei onnistu kovin pitkinä. Tämä lähinnä vesihuollon vuoksi; Salpalinja museon ja Hostikan välillä on noin 25km ja juomavettä ei ole saatavilla kuin ensimmäisestä (toki muutama joki ja oja löytyy, mutta sitten on oltava valmius veden puhdistamiseen, mikä tietysti vaeltaessa on aina otettava huomioon).

Itse en juurikaan pysähdellyt nähtävyyksiä ihastelemaan, muutamaa luolaa lukuunottamatta. Salpalinja museolla kävin viime vuonna ja jos haluaa katsoa Youtubesta, myös Ali Leiniö on vast'ikään käynyt molemmissa museoissa ja tehnyt siitä reissusta videon.

Aikaa tähän polkuun minulla meni kaksi ja puoli päivää. Ensimmäisenä päivänä kävelin 24km, toisena 14 ja kolmantena loput seitsemän (kyllä, tiedän että siitä tulee 45km eikä 50km, mutta jätin polun alusta muutaman kilsan pois kun aloitin Ravijoelta, enkä meren rannasta).

Seuraavaksi sitten kohti Imatraa!

Tilinpäätös

31.1.2024

Se on taas se aika kuukaudesta, kun lasketaan yhteen kuluneita rahoja.

Aloitetaan autoilusta. Olin optimistisena budjetoinut vähän alakanttiin, kun joulukuussa meni niin vähän, mutta näinhän siinä kävi, että budjetti paukkui. Kokonais summa oli 918,04€ josta polttoaineeseen meni 581,40€ (budjetti 500€) ja tietulleihin ym. 108,50€ (koska käytettiin mukavuuden halusta maksuteitä Ranskassa ja tähän on laskettu myös 33€ parkkimaksu Barcelonan lentokentällä), sekä 144€ julkiseen liikenteeseen, josta 100€ on tarkastusmaksu kun sekoilin junalippujen kanssa Ranskassa.

Asumiseen meni myös vähän enemmän kuin joulukuussa, vaikka käytimmekin Espanjassa paljon maksuttomia matkaparkkeja, ei Ranskan etelä- rannikolta tuntunut löytyvän sellaista leirintäaluetta, josta olisi selvinnyt alle kolmen kympin. Toki on mainittava, että palvelujen laatu ja sijainti olikin sitten sitä luokkaa, että hinnan maksoi ihan mielellään. Leirintäalueille meni 152,66€ ja matkaparkkeihin 164€. Yksi hotelliyö Suomessa maksoi 100€. Tässä kategoriassa pysyttiin budjetissa, joka oli 475€ sillä kokonaiskulutus oli kuitenkin alle sen, 455€

Ruokakuluissa paukuteltiin taas budjetin yli. Kokonaiskustannus oli 816,87€ ja budjetti 520€. Ruokaa ostettiin satasella enemmän kuin joulukuussa ja myös ravintola ja alkoholiosuus meni iloisesti yli aiotun. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että käytiin yhden yön pysähdyksellä Suomessa ja siinä samalla tuli käytyä ravintolassa syömässä ja kavereiden kanssa oluella. Ja tokihan suomihintoja ei ollut budjetissa otettu huomioon. (Kuriositeettinä: Suomessa saatiin noin 24 tunnin aikana palamaan rahaa 239€, tässä on mukana se satasen hotelli.)

Muita poikkeuksia on nähtävyyksiin käytetty 70€ (Górdobassa ja Rondassa) sekä lisävarustelut autoon sekä sellaiset kauneudenhoitotuotteet joita ei saa muualta kuin yhdestä tietystä liikkeestä Helsingistä, 130€. Tupakkaan meni 105€, lähinnä siksi, että ostin sitä Espanjasta varastoon (Ranskassa on kalliimpaa kuin Suomessa, Italiasta en vielä tiedä).

Kokonaisuudessaan hassattiin tammikuussa menemään 2579,55€, että ei nyt niin paha kuitenkaan, vaikka vähän ylimääräisiä menoja tulikin.

Helmikuu on pari päivää lyhyempi, jospa yritetään siihen pariin tonniin taas. Tosin edessä on kalliita leirintäalue öitä isojen kaupunkien liepeillä, hyvää Italialaista ruokaa ja ehkä yksi lautta matka, joten katsotaan kuinka käy.

Matkaparkeissa Espanjassa

Ensimmäisen kerran Espanjaan tullessamme leirintäalueiden hinnat olivat meistä niin alhaiset, että niissä vietti ihan mielellään aikaa, mutta syrjähyppymme Portugalin puolella osoitti, että ilmaisia matkaparkkeja löytyy joka nurkalta ja ne ovat yleensä ihan hyvässä kunnossa ja kivoissa paikoissa (toki Portugalissa leirintäalueiden hinnat on, jos mahdollista vieläkin alhaisemmat kuin Espanjassa ja laatu on ihan yhtä hyvä, että ehkä tässä on vähän tottunut liian hyvään, kun ei tee enää mieli maksaa yli kahtakymppiä yöstä ellei ole joku todella luksusmajoitus).

Niinpä ollaan nyt toisella kertaa Espanjassa ollessamme tarkoituksella etsitty ilmaisia matkaparkkeja ja onhan niitä löytynytkin. Ihan mukavasti isojenkin kaupunkien liepeiltä, mutta erityisesti pienistä kaupungeista ja kylistä ja onhan siinä logiikka; ilmaisella parkkeerauksella saadaan matkailijoita käyttämään alueen palveluita ja näin ehkä muutama euro lisää pitämään syrjäkyliä elossa ja palveluita pystyssä myös paikallisille. Että tavallaanhan tässä ollaan ihan hyväntekijöinä vallan, kun näitä läpi kolutaan.

Ensimmäin kuva on Úbedasta, jonne ajoimme Górdobasta lähdettyämme. Kylä on vuoristoisella seudulla ja siellä on jonkin sortin pappisseminaari ja tietysti oikein kiva keskusta, vanhoine ja kapeine katuineen. Harmillisesti olimme siellä sunnuntaina, ja kaikki liikkeethän on silloin kiinni täällä Espanjassa. Tai no, ainakin täällä syrjemmässä on.

Tämä kuva taas on Robledosta, jossa olimme kiinni olevan hotellin pihalla matkaparkissa. Saimme olla ihan yksin. Parkin vierestä kulki vaellusreitti ja viereisessä talossa asui lammaspaimen laumoineen, tämän ammatin harjoittamista saimme myös seurata illalla ennen auringon laskua kun lampaat tuotiin laitumelta kotiin yöksi. Sen verran korkealla olimme, että yöllä oli melkein pakkasta. Kylän kauppaan ja kovasti kehuttuun ravintolaan oli viidentoista minuutin kävelymatka.

Tämä parkki taas oli Motilla de Palancarissa paloaseman takana. Kaupungin keskustaan ja kaupoille oli viiden minuutin matka. Viehättävä pieni kaupunki jälleen ja matkaparkissakin oli kirjojen vaihtopisteen lisäksi penkit ja reilusti tilaa, meidän lisäksi tänne tuli toinen auto yöksi, mutta he ehtivät jatkaa matkaa ennen kuin me saimme aamukahvin keitettyä.

Tämä kuva on Zaragosasta. Sen verran on kuvaaja huijannut, että tämä ei ole matkaparkki, vaan sen vieressä olevan jalkapallo- ja yleisurheilustadionin entinen parkkialue (mutta ajattelin, että tähänhän olisi jonkun toimijan hyvä laittaa vaikka ihan maksullinenkin parkki, varmasti olisi kesällä käyttäjiä). Varsinainen matkaparkki on yliopiston vieressä ja siitä pääsee raitiovaunulla suoraan kaupungin keskustaan. Zaragosa on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki ja sen kyllä huomaa kun sinne ajaa, liikennettä on huomattavasti enemmän kuin pienillä vuoristoteillä. Matkaparkki oli kuitenkin ihan täynnä ja sen vuoksi myös varmasti ihan turvallinen paikka jättää auto kaupunkivierailun ajaksi.

Tämä kuva taas on Ascón pienestä kaupungista. Tässä oli pieniä kaupunkeja viiden minuutin ajomatkan päässä toisistaan ja jokaisessa oli oma matkaparkkinsa. Tässä sähköä sai tolpasta vaikka ei maksanutkaan mitään, viereisessä kylässä olisi pitänyt maksaa 3€/12h (mikä on sekin erittäin kohtuullinen hinta sähköstä). Kaupungin vieressä on ydinvoimala ja siellä on museo, mutta sinne pitää varata etukäteen ryhmäkierros joten se jäi nyt meiltä näkemättä. Kaupunki on rakentunut rinteeseen ja sen laella oli entisöity ikivanha linna, maisemat oli myös ihan mukavat. Itse vanha kaupunki oli myös jälleen viehättävä kapeine katuineen ja mukulakivineen ja ravintoloiden välitön tunnelma sai matkalaisen miettimään, että ehkä jossain tällaisessa pikkukaupungissa sitä voisi asuakin jonkin aikaa. Ehkä.

Ascósta jatkoimme matkaa Välimeren rantaan ja leirintäalueelle, sillä joskus on ihmisen päästävä suihkuun ja pyykin pesuun. Toki pyykinpesupaikkoja elikkä itsepalvelu pesuloita löytyy joka nurkalta ja pienellä etsimisellä suihkujakin varmaan ainakin uimahalleista, on nopein ja helpoin tapa etsiä kohtuu hintainen leirintäalue jossa on kunnolliset suihkut. Ja näin me nyt teimme.

Górdoba

5.1.2024

Perjantaina ajoimme Górdobaan. Tein aikanaan esitelmän espanjan tunnilla reconquistasta, eli takaisin valtauksesta, jolla tarkoitetaan noin 700 vuoden ajanjaksoa suunnilleen 800-1500jaa jolloin kristityt valloittivat Iberian niemimaata muslimeilta. Kerrottakoon, että termi reconquista on keksitty 1800-luvulla ja sillä haluttiin luoda yhtenäistä kansallishenkeä espanjalaisten keskuudessa. Aikalaiset eivät siis termiä ole tunteneet tai käyttäneet.

Aikalaislähteitäkin on aika vähän ennen 800-lukua ja niistä ei ole käynyt ilmi, että kyseessä olisi ollut niinkään uskonnollinen alueiden valtaus, eikä niissä itseasiassa puhuta edes muslimeista vaan arabeista ja näin ollen on epäselvää, mikä heidän alkuperäinen uskontonsa oli (saattoivat olla myös arabian kristittyjä). Yhtä kaikki, Islamin uskonto kuitenkin levisi Iberian niemimaalle ja sen seurauksena entisiä moskeijoita on vielä löydettävissä. Myös arabialaisten taide ja arkkitehtuuri näkyy paikoin säilyneissä rakennuksissa ja eritoten Górdoban moskeija- katedraalissa, jota oikeastaan tulimmekin kaupunkiin katsomaan.

Ennen arabeja, alueella asuivat visigootit ja on olemassa vahvistamaton teoria, että Górdoban moskeija- katedraalin paikalla olisi ensin ollut visigoottien kirkko. Vuosina 786-788 paikalle rakennettiin kuitenkin moskeija silloisen kalifin toimesta ja sitä laajennettiin vuosien saatossa aina kalifin vaihtuessa. Kun kristityt sitten valtasivat Górdoban vuonna 1236 he ensi töikseen nimittivät rakennuksen katoliseksi temppeliksi. Vuonna 1371 silloinen kuningas Enrique II määräsi rakennettavaksi entisen moskeijan sisään katolisen katedraalin. Mikäli tätä ei olisi tehty, Górdobassa olisi tänä päivänä maailman kolmanneksi suurin moskeija.

Rakennus on valtava ja siellä on niin paljon nähtävää ettei kaikkea voi tietenkään yhdellä kertaa ihastella. Lattiasta kattoon on esillä erilaista koristeellista taidetta ja tietysti myös kristillistä kirkkotaidetta on tuotu näytille. Katedraali on myös edelleen aktiivisessa käytössä ja osa tiloista on turisteilta suljettu ja niissä toimitetaan Jumalan palveluksia.

Kaupungin asukkailla on katedraaliin vapaa pääsy, turisti maksaa 13€ joka on mielestäni oikein kohtuullinen hinta tästä nähtävyydestä.

Erikseen voi vielä käydä kiipeämässä kellotorniin. Kyseessä on moskeijan entinen minareetti ja kellot on tuotu vuonna 997 Santiago de Compostelasta. Tuolloin arabit tuhosivat Compostelan ja orjiksi otetut kaupunkilaiset raahasivat kellot Górdoban moskeijaan. En tiedä, mitä kelloilla tehtiin ennen kuin moskeija muutettiin katedraaliksi ja minareetti kellotorniksi. Kellotorniin kiipeäminen maksaa 3€ mutta rappuset on pääosin uudet ja helpot kiivetä. Näkymät kaupungin ylle ovat sen arvoiset.

Koska olimme liikkeellä loppiaisena, eli pyhänä, katedraali sulkeutui aikaisemmin ja meillä oli aikaa kierrellä vanhassa kaupungissa ja sen ympäristössä. Lähellä oli roomalainen silta, jonka siis roomalaiset valloittajat ovat rakentaneet joskus ennen visigoottien saapumista alueelle. Todellisuudessa sillassa on roomalaisten kädentaidon näytteitä enää perustuksissa ja itse silta on useaan kertaan rakennettu uusiksi. Ihan komea se on silti.

Vanha kaupunki on viihtyisä ahtaine kujineen ja mukulakivikatuineen ja kaiken moista putiikkia ja ravintolaa löytyy joka nurkalta. Itse uudempi kaupunki näytti samalta kuin suurkaupungit nyt tuppaavat näyttämään, eikä siellä juuri aikaa viitsitty viettäkään, puiston läpi kuitenkin käveltiin vähän niin kuin muodon vuoksi. Górdobassa on toki paljon nähtävää jo ihan vanhan kaupungin tunnelmasta lukuisiin museoihin ja kirkkoihin ja monumentteihin, mutta meidän pää kohde oli moskeija- katedraali ja olimme aika tyytyväisiä käyntiin jo senkin nähtyämme. Näin tammikuussa on vähän viileää, vain +13 päivällä ja yöllä lähellä nollaa. Kesällä on vuorilla tietysti tuskaisen kuuma, että ehkä paras aika tulla on keväällä tai loppu syksystä. Mikäli saapuu autolla, kannattaa pysyä pienemmillä teillä, vuoristojen läpi ajelu onnistuu kyllä matkailu- tai retkeilyautollakin ja maisemat on ihan omaa luokkaansa.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

2.1.2024

Heti vuoden toisena päivänä lähdimme jälleen liikkeelle. Mitään tarkkaa ohjelmaahan meillä ei vieläkään ole, sen verran kuitenkin, että kuun puolivälissä pitäisi olla Barcelonassa. Erinäisistä syistä käymme kotimaassa kääntymässä ja edullisimmat suorat lennot saatiin Barcelonasta. Sen jälkeen voidaankin sitten miettiä, että mihin seuraavaksi: onko Espanja tällä erää nähty ja suuntana muut maat, vai vieläkö jaksetaan sahata edestakaisin täällä Iberian niemimaalla. Näin ollen nyt on hyvä hetki kerätä sellaisia kohteita, joissa voisi olla vielä tämän kuun aikana kiva käydä.

Yksi sellainen on Ronda ja matkalla sinne satuimme ajamaan Jerezin mootoriradan ohi. Niinpä kävimme siellä ihmettelemässä moottoripyörien pärinää, formuloitahan radalla ei ole enää ajettu vuoden 1997 jälkeen ja nykyään rata ei enää turvamääräyksiä täyttäisikään formuloiden osalta. Mutta MotoGP- kisoja Jerezissä on ajettu vuodesta 1987 alkaen ja ajetaan yhä edelleen, niinpä siellä nytkin oli jonkin sortin harjoitukset menossa. Itselle jäi lähinnä mieleen se, että jos +15 asteen talvisäässä meinasi tulla kuuma katsomossa, niin kuinkahan kuuma siellä on kesällä istua.

Päämääränä tosiaan oli Rondan kaupunki ja tarkoitus viettää siellä kaksi yötä. Ajoimme ensin kaupungin pohjoispäätyyn matkaparkkiin, mutta se oli täynnä, joten kävimmekin sitten vain kaupassa ja ajoimme kaupungin toiseen päähän (6 minuuttia) kämpperialueelle ja sen vieressä olevaan matkaparkkiin. Molemmista oli kävelymatka vanhaan kaupunkiin, että sinänsä aika sama kumpaan meni. Hintakin oli molemmissa sama, 18€ (alkaa tulla vähän ikävä noita Portugalin ilmaisia matkaparkkekja ja huomattavasti halvempia kämpperialueita, mutta minkäs teet). Ilta meni ihmetellessä alueen kissojen touhuja.

Seuraavana päivänä kävelimme Rondan keskustaan. Ihmettelimme ensin vanhalla kaupunginmuurilla näkymiä ja sen jälkeen lähdimme etsimään sitä varsinaista nähtävyyttä, eli uutta siltaa. Seuraamalla ihmisvirtoja paikalle ei ollut kovin vaikea löytää.

Ronda on rakentunut vuosisatojen saatossa kahden puolen rotkoa ja tietysti sen yli oli ihmisten jollain konstilla päästävä, kiertäminen kun olisi ottanut tuhottomasti aikaa. Näin ollen siltoja on rakennettu ja tuo uusi silta on niistä tietysti näyttävin. Se on muuten sortunut joskus 1700-luvulla ja vireistä siltaa jouduttiin käyttämään sitten tavarain ja ihmisten siirtymisiin kunnes uusi silta saatiin taas korjattua ja toimintaan. Onhan se hieno silta. Ja vaikuttava rotko jonka yli se kulkee.

Kiersimme rotkon ympäri sillalta toisella ja löysimme myös vanhan vesivoimalan tai vastaavan, jonne pääsi sisään ja laskeutumaan rotkon pohjalle. Ja tietysti sinne myös laskeuduimme. Varvastossut ei ehkä olleet ihan oikeat jalkineet tähän puuhaan, porraskivet kun olivat kuluneet ja paikoin märät, mutta onnistuin pääsemään pohjalle ja takaisin ylös ilman liukastumisia kun oikein keskityin siihen, mihin jalkani laitan. Moisesta suorituksesta piti tietysti myös maksaa, 10€/nenä ja samalla hinnalla sai ihastella myös alueen puutarhaa. Mielestämme hinta oli vähän yläkanttiin, kun ottaa huomioon, että näin tammikuussa puutarhassa ei ollut mitään nähtävää, eikä se ollut edes kovin siisti tai kunnossapito oli lomilla. Se että pääsee urheilemaan kiviportaille olisi ollut ehkä vitosen arvoinen suoritus (ja varmaan useampi menisikin sillä hinnalla). Mutta sellaista se joskus on, pitäähän turisteilta rahat pois ottaa, kuuluu asiaan.

Rondassa on myös yksi Espanjan vanhimmista härkätaisteluareenoista. Sanottakoon heti alkuun, että paheksun itse syvästi tätä kulttuurin osaa, mutta niinpä vain menin areenaa katsomaan. Ehkä uteliaisuudesta toimintaa kohtaan, että voin sitten jatkaa rauhassa ja tarkemmin tiedoin paheksuntaani. Areena ja sen tallit ovat nykyään enimmäkseen ratsastuskoulun käytössä ja myös valjakkoajoa siellä harjoitellaan ja näytöksiä pidetään. Jos nyt kuitenkin ymmärsin oikein, ainakin kerran vuodessa areenalla järjestetään myös härkätaistelunäytös.

Opiskelin internetistä, että espanjalaisten keskuudessakin suhtautuminen härkätaisteluun on vuosien saatossa viilentynyt, vaikkakin toiminnalle kannattajansakin löytyy. Kanarian saarilla härkätaistelut on kielletty jo 1990- luvun puolella. Katalonia kielsi härkätaistelut 2012 alkaen, mutta ilmeisesti tähän liittyy jokin selkkaus ja Espanjan hallitus oli sitä mieltä, ettei Katalonialla ole mandaattia tehdä tällaista laajamittaista kieltoa. Härkätaisteluita ei kuitenkaan ole Kataloniassa järjestetty enää vuoden 2011 jälkeen. Monet kaupungit Espanjassa eivät enää järjestä härkätaisteluita ja muutenkin niiden määrä on vuosien saatossa vähentynyt.

Yhtä kaikki, härkätaistelulla on Espanjassa kulttuuriperinnön asema, eikä sitä ole kokonaisuudessaan kielletty valtakunnassa. Näyttäisi siltä, että ainakin Andalusian alueella härkätaisteluihin suhtaudutaan sallivammin ja areenoita näyttäisi löytyvän vähän joka kylästä.

Sinänsä oli mielenkiintoista lukea historiaa ja ajatuksia härkätaistelun taustalla ja onhan se toki niinkin, että myös se jauheliha, jota itse kaupasta ostan, on saattanut kokea aika tuskallisen kuoleman teurastamolla, että tavallaan on turha jeesustella tästä asiasta. Mutta ei se tietysti tarkoita sitä, että ei voisi yhtä kaikki vastustaa sekä härkätaisteluita että lihakarjan huonoa kohtelua. Toki vielä hienompaa olisi, jos vastustamisen lisäksi ryhtyisi johonkin ihan oikeisiin tekoihin asioiden parantamiseksi. Mutta se ei nyt ehkä suoranaisesti liity enää tähän.

Ronda oli kuitenkin oikein mukava kaupunki ja varsinkin siltojen ympärillä vanhoja kapeita katuja pääsi kulkemana ja ihmettelemään ihan niin paljon kun vaan jaksoi kävellä. Varmasti siellä saisi kulumaan useammankin päivän, ja olisimme ehkä jääneetkin vielä yhdeksi yöksi, ellei olisi luvattu sadetta. Sateessa ei viitsi mukulakivillä liukastella ja ehkä on hyvä jättää jotain seuraavaankin kertaan, jos vaikka satutaan kulmille joskus toistekin (olisi kiva käydä kesällä kokeilemassa, että kuinkahan kuuma siellä on kun talvellakin on melkein kaksikymmentä astetta lämmintä).

Lopuksi vielä kuva riikinkukoista, jotka hengailivat kaupungin muurilla ja kukkia Cóin kaupungista, johon ajoimme seuraavaksi katselemaan salamointia ja myrskyämistä.