Death Valley

Death Valley National Park on Yhdysvaltain suurin luonnonpuisto. Se on myös Yhdysvaltain kuivin ja kuumin paikka ja siellä sijaitsee pohjoisen pallonpuoliskon toisiksi matalin kohta, Badwater Basin 282 feet (86m) merenpinnan alapuolella.
Noin 95% luonnonpuiston pinta-alasta (n. 13 650 neliökilometriä) on koskematonta luontoa.
Luonnonpuisto statuksen Death Valley on saanut vasta 1994, sitä ennen, vuodesta 1933 se on ollut "vain" kansallismonumentti tai -aarre, kummin vain paremmalta kuulostaa =)
Kansallispuistoihin ei pääse ihan noin vaan, pitää maksaa "sisäänpääsymaksu", yleensä $20/auto. Mepä ollaan ahkeria tänä vuonna ja aiotaan käydä ainakin viidessä kansallispuistossa, joten ostimme vuoden passin kaikkiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin $80 (harmillisesti siihen tulee allekirjoitukset, joten korttia on hankala lainata tai antaa eteenpäin tarvitsevalle, vaikka tietysti jos eivät tarkistele henkkareita korttia näyttäessä. Tutkitaan tilannetta.).



Ensin mentiin kraaterille.



Siitä, n.152m alespäin.



R. kurkkaa reunan yli.

Meillähän kun on tuollainen tavallinen auto, niin sillähän ei Death Valley:sa ihan joka paikkaan pääse. Oikeastaan, pääsee vaan muutamaan paikkaan. Jos haluaa koluta koko puiston kannattaa tulla Jeep:llä tai vastaavalla; suurin osa teistä on hiekkateitä ja niistäkin monet sellaisia mitkä vaativat korkean maavaran tai offroad auton. Jos sellaista ei satu olemaan, niin niitäkin voi vuokrata puistosta. Ja kannattaakin; näkee enemmän ja siistimpiä mestoja (tai näin kuvittelen, mehän ei moista vuokrattu vaan käytiin nuo tavallisella autolla ajettavat mestat läpi, ihan riittävästi tällaisille semiseikkailijoille).

Ensiksi siis Ubehebe kraaterille. En tiennyt mitä odottaa, mutta en ainakaan tälläista. Aika siisti! Ja koska alas meni polku, menimme mekin.
Ja kyllähän alas menee, ylöspäin olikin sitten vähän raskaampi tulla. Kunnon aamutreeni heti alkuun.



Reippaana kohti kraaterin pohjaa.



Puolivälissä matkaa, huomaa polun alapäässä kolme pistettä, siellä on ihmisiä.



Elämää kraaterin pohjalla.

Ja sitten pitäisi päästä takaisin ylös.



Ja taas puolivälin kuva.

Yllättäen välimatkat ovat aika pitkiä täällä. Huristelimme seuraavaksi Yhdysvaltain matalimpaan kohtaan ja matkaa tälle välille kertyi 117km. Tälle matkalle osui vain muutama normiautolla käytävä reitti ja saman verran maastoautolla mentäviä, joten nähtävyydet puistossa eivät varsinaisesti ole kovin lähekkäin. Tarkoittaa siis sitä, että koko päivä menee, vaikka kävisi vain muutamassa paikassa; ajamista tulee paljon.
Vinkki: ei kannata tankata puistossa jos ei ole ihan pakko, esim. Beatty:sa jossa yövyimme bensa oli kaksi taalaa halvempaa. Ja muutenkin Nevadan puolella itseasiassa näyttäisi olevan edullisempaa polttoainetta kuin Kaliforniassa. Mutta jos ei tarvii kauheesti tankkailla, niin sitten säästö ei liene suuri, ts. ei maksa vaivaa ajella halvemman bensan perässä, me tankataan joka päivä joten olen alkanut sniiduilla hinnoista.

Badwater Basin on saanut nimensä seuraavasti: Herra joka hevosineen ja aaseineen aikoinaan kierteli pitkin laaksoa ja kartoitti paikkoja, löysi täältä vettä. Hän ajatteli tämän hyväksi paikasi juottaa eläimet, mutta huomasi pian, ettei vesi kelpaa hänen hevosilleen. Hän merkkasi karttaan että tällä paikalla on huona vettä ja nimi jäi sitten pysyväksi. Myöhemmin selvisi, ettei vedessä varsinaisesti mitään vikaa ole, se vain on niin suolaista, ettei sitä siksi halua eläimetkään juoda.
Ja suolaahan tuolla riitti. Ruokasuolaa muuten.



Keskellä kuvaa, tuolla vuoren seinässä, näkyy pieni piste..



..tämä kyltti on se piste. Ihan vaan että muodostuu äly siitä merenpinnan alapuolella olemisesta.

Kansallispuistohan on täynnä polkuja joita voi lähteä tutkimaan ihan ilman autoakin. Jos ei tullut Jeep:iä mukaan, voi aina mennä omin jaloin. Ja kannattaakin, jos näkymät säväyttää. Suosittelen myös varaamaan aikaa, jos haluaa käpötellä puistossa (ja menemistä aamulla tai illalla, vaikka on pilvistä, päivällä on kuuma (n. 34astetta) alhaalla laaksossa. Vaikka on vasta huhtikuun loppu!), pikku patikasta voi kehkeytä päivän retki, jos hyvin käy.
Muista myös patikkaohjeet:

Natural Bridge



Pisteet tuolla polulla on ihmisiä, päätettiin kiivetä vähän omatoimisesti vuorelle..



Suuri vuorikiipeilijä tähyää uusia huippuja valloitettavaksi.

Meillä ei ihan päivän retkiksi mennyt. Analysoin juuri tänään, että me sanotaan olevamme niitä matkustajia, jotka käy vähän nähtävyyksillä kuvaamassa (mieluiten silloin kun siellä ei ole kovin paljon muita ihmisiä) ja sitten ajaa huristetaan seuraavaan nähtävyyteen. Mutta oikeesti me myös aina löydetään joku polku jota kiivetä vuorelle tai laskeutua kraaterin pohjalle. Tässä ei ole mitään ongelmaa niin kauan, kun varusteet riittää. Nyt oli onneksi kenkäpolitiikka kohdillaan (muutamia vuosia sitten Helvetinjärven kansallispuistoon mentiin korkokengissä, tai siis minä menin, R:llä oli kävelykengät.)
Ehkä joku päivä opimme vielä varustamaan itsemme kunnolla.

Kun on koko päivän kierrellyt ympäriinsä kohtuu lämpimässä ilmastossa ja ottanut kuvia kivistä, niin maistuu kuulkaa burgeri hyvälle. Puolessa välissä puistoa on Furnace Creek Ranch joka on perusturisti mesta, mutta ihan jees jos on nälkä. Ja oli siellä live musiikkiakin, joten mikäs siinä.
Yöksi ajoimme takaisin Beatty:n.

Koska majapaikassamme oli kummallinen kahvinkeitin, josta emme onnistuneet saamaan kahvin makuista kahvia, päätimme ratkaista tilanteen menemällä aamiaiselle pieneen kulmakuppilaan. Sisustus oli ihan 50-luvun amerikkaa ja ruoka ihan mahtavan hyvää, mutta kahvi oli ihan yhtä laihaa kuin hotellihuoneessakin. Hyvä ruoka - parempi mieli, ei annettu kahviasian haitata vaan suunnistettiin kohti uusia seikkailuja.
Kansallispuistoon vielä sen verran, että päästään Dantes View:le, josta näkee siis samalla kertaa puiston matalimman kohdan (badwater Basin -85,5m) sekä korkeimman vuoren huipun (Telescope Peak 3368m) ja sitten suunta kohti Las Vegasia (taas).
Mutta ensin se näköala.



Tien alussa luki, että viimeiset 1/4 mailia on 15% nousua, piti varmaan paikkansa.



Ja taas mä olen reunalla.



Kuvan keskivaiheilla näkyy tuo valkoinen juova, hieman M-kirjaimen näköinen. Se on se matalin kohta.

Uskotteko jos sanon, että pelkään enemmän talon katolla kuin jyrkänteen reunalla? Johtuen varmaan siitä, että tässäkin kun ollaan n. 1,6km korkeudessa on mittasuhteet jo hämärtynyt sen verran, ettei oikeestaan tajuakaan kuinka korkealla on.



Meikäläinen lähtee seikkailemaan.



Seuraavalle nyppylälle. Polku olisi vielä jatkunut siitäkin eteenpäin. Tuo nousu takaisin on muuten just niin jyrkkä miltä se näyttää.

 Tämä oli se hetki, kun olis kannattanut varata enemmän aikaa, kunnon eväät ja vähemmän siistit vaatteet. Jotenkin ajattelin, ettei täällä ole kuin tuo näköalatasanne ja siitä pari kuvaa räpsäistään ja sitten pois. No, polkua vuoren viertä ja huippuakin pitkin olisi jatkunut parkkipaikalta molempiin suuntiin varmaan juuri niin pitkälti kuin olisi halunnut kävellä.
Kompromissina käveltiin vähän molempiin suuntiin.



Ja ylös!

Viimeinen osuus oli muuten hauska ajaa, koska mutkat.

Sellainen Death Valley reissu tällä kertaa. Seuraavalla kerralla voisi tulla patikkavehkeiden kanssa.