Kolinpolku

Kolinpolku on 63km pitkä vaellusreitti, joka alkaa Kontiolahden ABCn takaa ja päättyy osana Herajärvenkierrosta Kolin vaarojen huipulle. Joensuun rautatieaseman vierestä pääsee busseilla 202 ja 204 reitin alkupäähän Kontiolahdelle.

Alkuun on vähän käveltävää, ensimmäinen tulipaikka on 16km päässä ja ensimmäinen laavu 22km päässä. Laavut on reitillä ns. puolikotia, eli käytännössä kaksi laavua laitettu vastatusten ja väliin hormillinen tulisija, tulta voi siis polttaa myös maastopalovaroituksen aikaan, jos näin haluaa tehdä.

Maasto on reitillä vaihtelevaa. Mäntykangasmetsää, pieniä suoalueita ja lopulta myös kivistä vaarankylkeä pääsee nousemaan ja laskeutumaan. Poikkeuksellisen keväättömän kevään jälkeen sulamisvedet on vielä korkealla, ja vaikka suojoen yli oli laitettukin silta, sille sillalle piti kahlata melkein polvia myöden useampi metri. Mutta sehän vain loi erämaista tunnelmaa!

Tällä reitillä oma kenkävalinta oli loistava. Ei tarvii puljata jalkineiden kanssa, jos ne nyt kastuu niin kuivuukin nopeesti. Pito tossuissa oli myös hyvä, melkein pystysuoraa kalliota olisi voinut kävellä ylös ja alas, jos olisi ollut tarve.

Ensimmäisen kerran koko reissulla myös tuntui, että ollaan asian äärellä. Toki tiepätkiä tässäkin oli, mutta ne olivat maltillisen lyhyitä ja pääpaino oli poluilla ja metsässä kävelyssä. Ehkä minä en sitten ole pitkänmatkan vaeltaja, ainakaan, jos tarvii paarustaa tietä pitkin.

Rakenteet on reitillä hyvät ja niistä pidetään huolta. Vessat on siistit ja tulipaikoilla on kuivaa puuta eikä kirveetkään ole kadonneet tarvitsevien matkaan. Toki tämä tarkoittaa, että tuli- ja laavupaikat ovat teiden läheisyydessä, mutta tämä ei tehnyt niistä rauhattomia bilepaikkoja, ainakaan sinä viikonloppuna kun minä niitä kiersin.

Koko toukokuun on ollut kuivaa ja maastopalovaroitus oli voimassa kun lähdin. Kokkailinkin kaasukeittimellä, eikä se tuli mikään itsetarkoitus ole, mutta kotalaavussa, jossa on hormillinen tulisija, tein kuitenkin tulet ja nokeennutin keitinvälineeni (sillä voi olla väliä, noki eristää ja veden kiehuminen saattaa hidastua. Tällä on toki merkitystä jos kaasua säännöstellään reissulla vaikkapa painon vuoksi). Ja onhan siinä oma tunnelmansa nukahtaa laavuun hiilloksen himmetessä kesäyössä.

Säät suosi jälleen kulkijaa, ensimmäistä kertaa ehkä koskaan, ilahduin siitä, että tuli viileämmät ilmat. Sateetkin sattuivat yöaikaan, eikä sadeviittaa tarvinnut kaivaa esiin kertaakaan. Jalat kuivina ei reissusta kuitenkaan selvitty, sillä ensimmäisen suokahlauksen jälkeen kohdalle osui monta monituista paikkaa, jossa polku kulki soisempaa maastoa tai ojan pohjaa, ja niissähän sitä vettä kyllä luonnollisesti riitti. Märkä sukka ei kuitenkaan haitannut, viilensi mukavasti kipeitä jalkoja ja kuivui kävellessä omia aikojaan. Yhtäkään hiertymää tai rakkoa en onnistunut hankkimaan.

Vaeltajan fyysinen kunto ei kuitenkaan ottanut korjaantuakseen. Jalkoja särkee edelleen lähes koko päivän, aamun ensi tunteja lukuun ottamatta, ja ne ovat kuumat ja turvoksissa.

Pohdin, olenko marssinut niihin murtumat, tulehduttanut ne liiasta rasituksesta vai olenko vaan tullut kipuherkäksi kitisijäksi. Veikkaan keskimmäistä. Kylmäkylvyt järvessä ja suolammessa auttaa hetken. Mutta pidemmän päälle näillä ei ehkä enää pitkälle mennä.

Kolilla majoituin Paimentuvalla aitassa. Ihana paikka, mahtavat omistajat ja mahdollisuus issikoilla maastoiluun, ketä tällainen harrastaminen kiinnostaa. Matka Kolin kansallismaisemiin, Ukko- ja Akka-Kolin laellekaan ei ole pitkä.

Kolinpolku itsessään oli tosi kiva vaellusreitti ja voin sitä lämpimästi suositella. Maasto on vaihtelevaa ja siksi mielekästä kulkea, kiipeämisiin tulee varautua ja toki siihen, että välillä voi jalat kastua. Muutamaa jyrkkää nousua ja laskua lukuun ottamatta reitti oli minusta hyvin kuljettavissa. Alun pitkän patikan jälkeen rakenteita löytyy noin kymmenen kilometrin välein, mahtuupa sinne yksi autiotupakin (reitin varrella olevissa kartoissa puhutaan varaustuvasta, mutta tämä on ihan kaikille avoin autiotupa, johon voi majoittua ihan ilman varausta, tupaetikettiä noudattaen tietysti). Tulipaikat, laavut ja autiotupa on hyvin hoidettuja ja siistejä, puu- ja vessahuolto toimii ja paikatkin on kauniit istua ja ihailla luontoa. Näin kesäkuun alussa reitillä oli rauhallista, ketään ei tullut vastaan, mutta tupakirjasta luin, että kulkijoita oli kuitenkin ollut lähes päivittäin. Lähempänä Kolia, Kiviniemestä alkaen on mahdollista varata majoitusta myös mökeissä tai aitoissa ja hinnat on vähintäänkin kohtuullisia. Itse valitsin Paimentuvan, jota voin lämpimästi suositella. Mikäli liikkuu julkisilla, on mahdollista saada soittamalla yhteyskyyti Kolinportin huoltoasemalle josta linja-autot lähtevät Nurmeksen ja Joensuun suuntiin (tämä toimii myös toiseen suuntaan, Kolille tultaessa), tämä yhteyskyyti maksaa 5€ ja se tulee varata edellisenä päivänä kello 18.00 mennessä numerosta, joka löytyy internetistä Kolin taksin sivuilta, Matkahuollon sivuilta bussilinjojen yhteydestä tai majoituspaikan respasta kysymällä.

Joensuuhun

Palattuani Iivanansaarelta tienristeykseen jättämäni rinkan luo, oli tuumailun paikka. Suunnitelmani oli kävellä ainakin kahden laavun päähän yöksi ja sieltä seuraavana päivänä reitti loppuun ja tien n:o 14 varteen, josta pääsisin bussilla Parikkalan rautatieasemalle ja sieltä junalla Joensuuhun. Olin jo päättänyt skipata tämän välin kävelyn muutamastakin syystä. Ensinnäkin, se tulisi jälleen olemaan tien vartta pitkin raahustamista. Toisekseen, järkeviä yöpymispaikkoja ei oiken reitin varteen osunut muuten, kuin 50km välein. Se on minulle liian pitkä matka. 30km päivässä onnistuu, mutta 50km ei millään.

Nyt tilanne oli tien risteyksessä kuitenkin sen kaltainen, että jalkoihin sattui kohtalaisen kovasti. Vaikka sen päivän kävely oli rinkan kanssa vain kymmenisen kilometriä (kiitos paikallisen Markun) ja ilman rinkkaa 6km, en ollut ihan varma, selviäisinkö seuraavaa laavua pidemmälle. Sinänsähän minulla ei ole kiire päästä minnekään, mutta ei minulla toisaalta ole myöskään tarve kiduttaa itseäni määräänsä enempää. (2017 kävelin 100km 20 tunnissa, tiedän miltä tuntuu, kun jalat on niin kipeät, että niillä ei melkein voi kävellä. Tai ainakaan ei kannattaisi.)

Jalat nyt on tietysti ollet kipeänä joka ilta tällä reissulla. Ja nilkoista alaspäin turvoksissa kuin pullataikina. Osittain varmasti siksi, että on niin samperin kuuma enkä pysty juomaan siinä tahdissa nesteitä kuin olisi tarvis. Toisekseen varmasti siksi, että viisaat ja järkevät ihmiset harjoittelee ennen suoritusta. Minä taas lähden kylmiltään kokeilemaan että mitä kroppa kestää. Kun on puoli vuotta istunut autossa, niin tämä on nyt sitten se mitä saa, kun lähtee kokeilemaan.

Turvotus ei enää kuitenkaan laskenut yön aikana, mikä mielestäni oli vähän huolestuttava seikka. Lisäksi jalat kipeytyi jo ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen, kun alkuun niillä pääsi hyvin sen 20km ennen suurempia tuntemuksia.

Mikä siis neuvoksi?

Tulin siihen tulokseen, että mun jalat tarvii huilipäivän. Niinpä tartuin puhelimeen ja soitin jälleen taxin. Sain kyydin Parikkalan asemalle, ostin junalipun ja paria tuntia myöhemmin olin Joensuussa. Moukan tuurilla kaupungissa oli suuri urheilutapahtuma ja kaikki majoitukset varattuna. Vaan onnistuin kuitenkin löytämään vähän syrjästä hotellin, jossa saan pötköttää kaksi yötä. Lisäksi sinne pääsi paikallisbussilla ja sillä samalla bussilla pääsee myös seuraavan etappini alkuun, joka on Kolinpolku. Se ei ole kuin 63km, että luulisi onnistuvan, kun on levättykin.

Rajojen- reitti Rautjärven osalta oli vähän niin ja näin. Merkinnät oli pääosin ok, mutta metsäteiden sokkeloissa ilman karttaa olisi ollut hankalaa osua oikealle polulle. Välillä kartta tosin ohjasi umpimetsään, eikä reittimerkkejäkään näkynyt missään. Hiekkatietä oli jälleen paljon ja harmikseni metsäosuudet oli monesta kohtaa avohakattu ja polun tilalla oli metsäkoneen ura. Vasta vähän ennen Käpälämäen kievaria, sai kulkea muutaman kilometrin suolla ja metsässä. Mutta sitten kun metsään pääsi, niin olihan se nättiä ja rauhaisaa. Erilaisia merkittyjä nähtävyyksiä oli Rautjärvellä enemmän, samoin kuin laavuja.

Nyt pötköttelen hotellissa, postitan pari kiloa turhaa kamaa rinkasta kotiin, syön, juon ja saunon ja sitten olen valmis jatkamaan Kolin polulle.

Rajojen- reitti

Hostikasta matka Imatralle taittui taxilla. 83km hiekkatietä lähes kolmenkympin helteissä ja huonolla kenkävalinnalla ei vaan kiinnostellut. Tienlaitaa riittää kuljettavaksi, nyt se tie kuljettiin autolla.

Imatralla majoituin kylpylään ja se oli oikeastaan aika kiva kokemus. En ole kylpylöissä kävijä, mutta nyt se tuntui hyvältä ajatukselta. Samaan rahaan kun sai tankattua myös ruokaa ja juomaa, niin miksipä ei.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Ruokolahtea, kuinkas muuten kuin tien laitaa taapertaen. Matkaa oli kuitenkin vain 15km ja Ruokolahdelta pääsi aloittamaan Rajojen- reitillä, joka kulkee Ravijoen kautta aina Parikkalaan saakka.

Ruokolahdella päiviä ympärillä kierryllyt ukonilma päätti rysäyttää voimansa maahan asti ja viimeiset 10km laavulle raahustettiin sateessa. Sade kuitenkin sopivasti loppui perille päästessä ja maisema lammen rannalla oli oikein mainio.

Laavu sen sijaan olikin kota, jonka katossa asui hämähäkkejä ja ties mitä mönkijäisiä. Katsoin yöunien laadun kannalta paremmaksi yöpyä ulkona mönkivien hyönteisten seurassa. Pihalla oli myös vähän ränsistynyt telttasauna, joka toimitti mainiosti eräkeittiön virkaa. Majapaikastani näki hyvin auringon laskun puiden latvojen taa ja usvan seilaamassa tyynen lammen pinnalla. Sammakot pitivät yöllistä konserttia ja linnut huutelivat kutsujaan. Ainoastaan käen tunnistin kukunnasta, muut jäivät mysteeriksi.

Kohtalaisesti nukutun yön jälkeen ohjelmassa oli latauspisteen löytäminen elektroniikkalaitteille. Joku unohti kylpylässä kelluessaan ladata virtapankin ja seuraavana päivänä pitäisi osallistua etänä tapaamiseen. Kartasta katsoin, että vajaan neljän kilsan päässä olisi Olkka Ranch, joka tarjoaa majoituspalvelua. Ehkä sieltä saisi latauspalveluakin.

Ja saihan sieltä. Itseasiassa niin hyvällä myyntipuheella, että löin rinkan maahan ja jäin yöksi. Mukavampi se on etäpalaveerata vanhasta tallista toimivan netin äärestä, kuin näreen nokasta huonoilla yhteyksillä. Ja ehtii sitä kävellä huomennakin. Suosittelen paikkaa lämpimästi.

Tallissa vietetyn yön jälkeen matka jatkui. Ensimmäisellä laavulla lueskelin reissuvihkoa ja huomasin, etten ole ainoa hullu, joka täällä on kulkenut. Muutama muukin on pitkää matkaa ollut tekemässä, yksi aikoi Jäämerelle saakka.

Seuraava laavu olikin jo Rautjärven puolella ja kaunilla paikalla sekin. Suopursu ja hilla kukkii muuten jo, samoin puolukka, mustikka ehti jo kukkia ja tekee kovaa vauhtia marjaa. Että kohta on metsissä noukittavaa niille, jotka siitä noukkimisesta tykkää.

Illalliselle olin päättänyt kävellä Kestikievari Käpälämäkeen ja sinne myös kävelin. Mainio paikka kertakaikkiaan! Tarjolla on lähes kaikkea mitä tarvita voi, majoitusta lukuunottamatta. Nautiskelin pizzaa ja kylmää juomaa, latasin puhelinta ja täytin vesipullot. Sadekuurokin meni sopivasti yli terassilla varjon alla istuessa.

Yöksi kävelin kolmen kilometrin päähän laavulle, joka sekin oli kota, mutta siistimpi kuin edellinen ja uskaltauduin nukkumaan sisätiloissa. Ja hyvin nukuinkin.

Seuraavan päivän tavoitteena oli Iivanansaari ja ehkä jopa Parikkalan puolelle saapuminen. Olin kävellyt hiekkatietä vartin, kun auto pysähtyi kohdalle ja tarjosi kyytiä parin kilometrin päähän. Kiitin ja kieltäydyin. Ja melkein heti perään kaduin! Kuumassa, pöllyävällä tiellä raahustaminen ei ole kivaa. Jalkoihinkin sattuu. Miksi en hypännyt kyytiin? Tulisipa joku toinen ja tarjoisi kyytiä. Edes kilometrin eteenpäin.

Tunnin sain kirota tyhmyyttäni, sitten pysähtyi seuraava auto. Paikallinen Markku ajoi minut lähelle Haukkavuoren risteystä ja kertoi matkalla kylän juorut. Mainitsi myös nähneensä aamulla lammen rannassa karhun. Muistutus oli hyvä, edellisenä päivänä paikallinen muori oli varoittanut emosta ja kahdesta pennusta. Todennäköisyys törmätä karhuun on toki pieni, se kuulee ja haistaa minut ensin ja väistää, mutta varuiksi juttelin kuitenkin itselleni ääneen.

Haukkavuorelle vievän tien risteykseen jemmasin rinkan ja lähdin vesipullon kanssa kohti näköalapaikan takana sijaitsevaa Kontaus järveä ja Iivanan saarta. Alla olevassa kuvassa syy, miksi sinne halusin mennä.

Rannassa on soutuvene ja saareen matkaa 200m. Rannalla tuumaillessani aloin kuitenkin epäillä soututaitojani (edellisestä kerrasta lienee joku kolmekymmentä vuotta, en edes muista tarkkaan) ja tulin siihen tulokseen, että tulen uudestaan sitten kun osaan varmasti soutaa. Tai mukana on joku joka osaa. Ja pelastusliivit.

Yleltä löytyy tästä saaresta ja Jussista artikkeli, jonka pääset lukemaan tuosta .

Rajojen reitti Ruokolahden osalta oli oikeen kiva ja hyvin merkitty, ilman karttaakin olisi pärjännyt. Laavuja on vain kaksi (se missä olin ekan yön, ei kuulu reitistöön), ja niistäkin valitettavasti toinen palanut viime uutena vuotena. Taukopaikkoja on useampikin ja yöpymismahdollisuuksia toki maastossa omalla majoitteella. Paljon reitillä on tietä pitkin kulkemista, mutta enemmän mukavia metsäteitä kuin ikäviä sorateitä. Metsäpolkuja on ja ne kulkevat kivassa maastossa, vain yhdessä kohtaa oli polun tilalla metsätyökoneen jälki. Reitin voi kulkea ympyräreittinä joko Ruokolahden osan (n.15km) tai Ruokolahti-Ravijoki osan (n.40km).

Salpapolku

Lähdin kunnianhimoiselle patikkamatkalle Suomen halki, Virolahdelta Nuorgamiin. Tai oikeammin Ravijoelta, Harjun oppimiskeskukselta, sillä sieltä pääsee Salpapolulle, joka on matkan ensimmäinen etappi.

Salpapolku myötäilee Salpalinjaa (Suomen salpa) joka rakennettiin 1940-1941 turvaamaan Suomen puolustus Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä vastaan. Itse Salpapolku on noin 50km pitkä reitti Ravijoelta Hostikkaan, mutta alkuperäistä linjaa on mahdollista omatoimisesti jäljittää aina Sallaan asti.

Salpapolun linnoitusrakenteet, panssariesteet, korsut, luolat ynnä muut, ovat polun varrella hyvin merkitty ja niihin on mahdollista omatoimisesti tutustua, Virolahden Bunkkerimuseolla ja Miehikkälän Salpalinjamuseolla maksua vastaan (molemmat ovat museokortti- kohteita).

Paljon rakenteita on myös yksityisomisteisilla mailla, sillä Museovirasto on luopunut näiden ylläpidosta. Näitä ei tietenkään saa mennä katsomaan edes omatoimisesti (ilman maanomistajan lupaa).

Itse Salpapolku kulkee, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, metsä- ja kyläteitä pitkin, eikä se siksi vaelluksellisesta näkökulmasta ollut mitenkään erikoinen. Historia ja nähtävyydet toki paikkasivat tämän puutteen.

Oli myös todella kuuma kävellä, parhaimillaan 29c° ja vain ajoittaiset ukkospilvet varjostivat matkaa. Jyrinästä huolimatta, sadetta ei tullut kuin kerran ja sekin kesti viisi minuuttia.

Muita vaeltajia en polulla ja teillä kohdannut, olivat ehkä ymmärtäneet odotella viileämpiä ilmoja.

Salpapolun voi kulkea myös pyörällä ja se voisikin olla parempi vaihtoehto silloin, jos päivittäiset kävelymatkat ei onnistu kovin pitkinä. Tämä lähinnä vesihuollon vuoksi; Salpalinja museon ja Hostikan välillä on noin 25km ja juomavettä ei ole saatavilla kuin ensimmäisestä (toki muutama joki ja oja löytyy, mutta sitten on oltava valmius veden puhdistamiseen, mikä tietysti vaeltaessa on aina otettava huomioon).

Itse en juurikaan pysähdellyt nähtävyyksiä ihastelemaan, muutamaa luolaa lukuunottamatta. Salpalinja museolla kävin viime vuonna ja jos haluaa katsoa Youtubesta, myös Ali Leiniö on vast'ikään käynyt molemmissa museoissa ja tehnyt siitä reissusta videon.

Aikaa tähän polkuun minulla meni kaksi ja puoli päivää. Ensimmäisenä päivänä kävelin 24km, toisena 14 ja kolmantena loput seitsemän (kyllä, tiedän että siitä tulee 45km eikä 50km, mutta jätin polun alusta muutaman kilsan pois kun aloitin Ravijoelta, enkä meren rannasta).

Seuraavaksi sitten kohti Imatraa!