Krakova, Puola

HUOM! Tämä postaus on tehty alunperin huhtikuussa 2016, mutta jostain syystä se on jäänyt arkistojen aarteeksi. Tässä se nyt kuitenkin julkaistuna. Olkaa hyvä!

Huhtikuun lopussa käytiin mutka Krakovassa. R:n vanhemmat oli mukana. Ihan kokeilumielessä lähdettiin katsomaan, että onko meistä reissaamaan porukalla, vaikkapa vuoden päästä Amerikassa. Miten tässä kävi, selviää tarinan lopussa..

Kuvassa Vavelin linna ja joen rantaa. Valkoinen tönö linnasta vasemmalle on meidän hotelli.

Läksimme matkaan vain pelkillä käsimatkatavaroilla (koska Finskillä oli tarjous) ja tällaiselle vajaa viikon reissulle se oli ihan riittävä. Varsinkin, jos ei ole tarkoitus harrastaa mitään välineurheilua tai käydä erilaisissa tilaisuuksissa, mikä vaatisi valikoiman vaatekertoja. Vaikka kyllä se olisi silti riittänyt.

Saavuimme kaupunkiin aamulla varhain, ja otimme lentokentältä taksin. Myös junalla pääsee kentältä keskustaan näppärästi, ja jos asuinpaikka osuu lähelle rautatieasemaa, niin suosittelen junaa vaihtoehtona. Se on toki huimasti huokeampi (vaikka halpa maahan tuo Puola vielä on), mutta myös ihan näppärä väline (josta lisää myöhemmin suolakaivoksen yhteydessä).

Jätimme laukut hotelliin ja suuntasimme myöhäiselle aamiaiselle läheiseen kortteliin. Valitsimme paninin tyyppisiä leipiä ja minun lautaselle eksyi jotakin mykyjen kaltaista. Hyviä olivat.

Ravittuina jaksoimme poiketa paikalliseen supermarkettiin hankkimaan hieman tarpeita: eli vettä, olutta ja käsirasvaa.

Yksi parhaista asioista ulkomailla, on käydä kaupassa. Kaikki paketit on outoja ja jos joukosta sitten löytyy jokin tuttu ja tunnistettava elintarvike, se on aina ilon ja riemun paikka. Viihdyttävää on myös tutkia, miten erilaisia asioita eri paikoissa myydään ruokakaupoissa. Suosikkini on edelleen venäjällä hamstraamani "maitosiirappi" jota sekoitetaan vaikkapa kahviin. Nykyään sitä löytyy tosin jo Espoostakin Prisman hyllystä.

Huoneet hotellissa oli hintaansa nähden oikein passelit. Pientä säätöä kuitenkin oli, kuten aina: toisessa huoneessa ei toiminut ilmastointi ja toisessa vessa veti vähän laiskanlaisesti. Nämä ovat tietysti ärsyttäviä pikkujuttuja joista harmittaa käydä rutisemassa vastaanotto tiskillä, mutta minkäs teet. Kolmantena päivänä hotellista löytyi ilmastointi ja vessan käyttökin vaati vain erityistä tekniikkaa..

Paikallinen kevät oli hiukan pidemmällä kuin kotimaassa.

Taas me kiivettiin torniin!! Vaikka aina R:n kanssa sovitaan ettei..

Taidetta kiivetyn tornin juurelta.

Säät suosi, oli oikein lämmintä ja aurinkoista. Mitä sitä voisi suomalainen pitkän talven jälkeen muuta toivoakaan.

Kävely Krakovan vanhassa kaupungissa oli oikein piristävä reissu. Arkkitehtuuri on vanhaa ja yllättävän säilynyttä, ottaen huomioon Puolan lähihistorian. Pidän vanhasta tavarasta ja vanhoista taloista. Ja ruostuneista asioista. Amerikan vanha on erilaista kuin Euroopan vanha, ja tarkoitan nyt rakennuksia. Keski-Euroopan vanhat kaupungit täynnä vuosisatoja vanhoja rakennuksia, kirkkoineen ja linnoineen, ei Amerikan kaupungeissa ollut. Siis niissä missä itse olen vieraillut. San Antonio pääsi lähimmäksi Eurooppalaista vanhaa, mutta ei tässä nyt ollut tarkoitus vertailla. Vertailin silti.

Usein mietin, millaista olisi asua kaupungissa, jolla on satojen vuosien historia ja vanha kaupunginosa. Että jos siellä kävelisi päivittäin, niin himmenisikö se hohdokkuus? Mene ja tiedä, ehkä joskus kokeilen.

Minähän en ole mikään shoppailija, joten en osaa antaa vinkeejä hyvistä kaupoista tai marketeista. Mutta paljon niitä tuossa vanhan kaupungin torin laidalla oli, että eiköhän sieltä löydy jokaiselle jotain (ja käytiin me rautatieaseman vieressä olevassa ostoskeskuksessakin, hieman myöhemmin. Oli hieno! Ja paljon sellaisia liikkeitä mitä ei kotiostarilla ole. Mutta en sielläkään ollut ostoaikeissa, kunhan pällistelin tarjontaa.).

Suolakaivoksen suolakirkko.

Seuraavana päivänä menimme R:n kanssa suolakaivokseen. Vanhukset ei lähtenyt, koska kaivoksesta pääsi pois vain pienellä hissillä, ja se ei kuulemma onnistu. Pitäisi olla iso hissi tai ihan perinteiset rappuset.

Kaivos sijaitsee läheisessä kylässä ja sinne pääsee näppärästi junalla. Matka kestää 20min, ja oli maisemiltakin ihan viihdyttävä; vähän Krakovan laitakaupunkia vilisi ikkunasta. Junasta saa muuten ostaa lipun automaatista. Kuinka kätevää. Saadaanko VR:llekin sellaiset laitteet, kiitos!

Asemalta on lyhyt kävely kaivokselle, mutta jonottaa sinne sai sellaisen tunnin verran. Sateessa. Mutta ei se haittaa, jono kuitenkin liikkui, mikä on aina positiivista kun seisoo siellä häntäpäässä.

Kierros kaivoksessa on opastettu, ominpäin sinne ei ketään päästetä. Opas jakoi kaikille kuulokkeet, joten kuulimme hänen selostuksen myös pitkissä käytävissä, missä ei mahtunut kulkemaan kuin kaksi rinnan. 

Olihan se aika huikee. Että sinne vaan ovat kokonaisen pienen kylän kaivaneet maanalle, asuntoloita ja kirkkosaleja myöten. En tunnusta, että olisin nuolaissut käytävän seinää, mutta suola siellä maistui melkein ilmassakin.

Retki kesti reilun tunnin, ja alhaalla luolissa oli matkamuisto myymälä ja ravintola, mihin sai jäädä vapaasti hengailemaan. Me otimme vähän hiukopalaa ravintolasta. 

Itse kylässähän olisi ollut myös hiukan nähtävää, museo ja muutenkin mukavan oloinen kylä kierrellä, mutta me kurvasimme äkkiä junalla takaisin Krakovaan ja hotellihuoneeseen pötköttämään.

Ja lähellä kun oltiin, niin tietysti pitä käydä myös täällä. Käynnin jälkeen jäin miettimään miksi.

Sotilaiden lähteissä polttamia parakkeja Birkenaun puolelta. Näitä jatkui silmänkantamattomiin..

Toki, kun lähellä ollaan, piti käydä tutustumassa lähihistorian hirmutöihin. Auschwitziin pääsee myös junalla Krakovan keskustasta. Me otimme taksikyydin joka vei meidät paitsi paikalle, myös matkan leirien välillä ja takaisin hotellille. Hinta oli huokea.

Auschwitzsin puoli oli tiiviimpi, rakennukset olivat säilyneet ja suurimpaan osaan parakeista oli laitettu esille näyttely. Kerrottiin vankien elämästä, esiteltiin takavarikoituja tavaroita, näytettiin päivittäinen ruoka-annos ja kellarin sellit. Lisäksi erimaiden juutalaiset yhteisöt ovat tehneet omia näytteillepanoja joissa kerrotaan tarkemmin kunkin maan juutalaisten historiaa ja holokaustin vaikutuksia.

Birkenau oli taas laajemmalle levittynyt leiri, josta suurin osa oli tuhottu sotilaiden toimesta heidän paettuaan Saksan hävittyä sota. Myös täällä oli muutamia näytteillepanoja leirin toiminnasta ja siellä asuneiden ihmisten elämästä.

Vierailun jälkeen jäin pohtimaan sitä, miksi näissä paikoissa haluaa vierailla. Kyllä, tulee paha olo ja paha mieli ja minusta se on omiaan herättämään pohdintaa/keskustelua aiheesta. Ja se myös pistää miettimään ihmisen kyvykkyyttä julmiin tekoihin toisia ihmisiä kohtaan. Mutta samalla jäin miettimään sitä, että miltä niistä ihmisistä, jotka ovat kyseisellä leirillä (tai niillä monilla muilla) olleet vankeina tai vartijoina, mahtaa tuntua se, että ihmiset sankoin joukoin käyvät katsomassa niitä parakkeja ja paikkoja, missä he viettivät elämänsä kauheimmat hetket? Miltä heistä tuntuisi palata takaisin niihin paikkoihin?

Ymmärrän kyllä, miksi historia pitää pitää mielessä ja miksi tämän kaltaisilla paikoilla on siinä oma, tärkeäkin, roolinsa. Ja ymmärrän senkin, ettei nämä "nähtävyydet" ole siellä olleita varten, vaan meitä jotka olemme tulleet heidän jälkeensä, että mekin muistaisimme ja ymmärtäisimme. Mutta tarvitseeko ymmärtääkseen käydä paikalla? Tarvitseeko muistaakseen käydä katsomassa puoliksi sortuneita, poltettuja parakkeja? Eikö tällaisen pahuuden ymmärtäminen ja siitä pois pyrkiminen pitäisi olla mahdollista, jopa suotavaa, ilman, että käy vaeltamassa haudoilla ja parakeissa. Emmekö me ihmiset muuten pysty pysymään poissa toistemme kimpusta? Olemmeko me ihmiset todella sellaisia, että ilman näitä paikkoja, me unohdamme miten kuuluu käyttäytyä ja että toisen elävän olennon tappaminen ja rääkkääminen on aina väärin?

Ja tämä on se asia, mikä minut teki surulliseksi noissa leireissä vieraillessani.

Näiden synkkien mietteiden jälkeen katsellaan pari kaunista ja taiteellista kuvaa kauniista asioista.

Hurmaava ovikoriste.

Ja kynttilän koriste.

Hieman katutaidetta.

Viimeisenä päivänä lento lähti myöhään illalla, joten meillä oli koko päivä aikaa kierrellä viereisessä Vavelin linnassa.

Linna-alue ei nyt mitenkään mahdottoman suuri ole, mutta kyllä siellä päivän saa kulumaan. Muuten saa käyskennellä vapaasti, mutta muutamiin näyttelyihin pitää ostaa lippu erikseen. Me ostimme ase- ja aarrekammioon sekä tietysti Da Vincin Lady and the Mermain- taulun katselmukseen.
Aarteen ja aseet oli minusta ihan hienoja, mutta erityisesti ne kiinnostivat seurueen miehiä. Jokainen terä ja aseenpiippu piti erikseen syynätä.. No, jokaisella on kiinnostuksen kohteensa.
Kuuluisaa taulua katsomaan mentäessä, en ollut ihan varma mitä odottaa, että pitäisikö se nyt sitten tuntua jotenkin erikoiselta.
Ei tuntunut. Mutta olihan se hieno, en kiellä sitä. Ja selvitys teoksen historiasta teki siitä toki huomattavasti mielenkiintoisemman. Ja jos ymmärtäisin taiteesta enemmän, niin osaisin varmasti sanoa jotakin järkevää kyseisestä teoksesta. Nyt sanon vain, että oli hieno, mutta ei sellaista maalaustaidetta, mistä itse pidän.

Ja mitä tulee siihen kimpassa reissaamiseen: Ei ilmennyt mitään suuria ongelmia. Lähinnä isommalla porukalla reissatessa, pitää muistaa ottaa huomioon ihmisten erilaiset tavat ja rytmit. R:n kanssa reissaaminen sujuu, koska se on pistetty sujumaan. Olemme siis oppineet toisen tavat ja tiedän jo valmiiksi mikä minussa on ärsyttävää ja mikä taas toisen toimissa on ärsyttävää. Aina kun tulee uusi kumppani mukaan matkaan, nämä asiat täytyy opetella uudestaan. Mutta jos sen vaivan viitsii nähdä, niin eipä sitä mitään suuria ongelmia synny.
Isommalla porukalla on myös helpompi jakautua pieniin ryhmiin kiinnostuksen ja aktiivisuuden mukaan. Ja kukaanhan ei kiellä käymästä vaikka yksin jossain nähtävyydellä, jos muita ei kiinnosta.